Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Perustuuko usko kokemuksiin vai Jumalan sanaan?

 

 

Jokin aika sitten Olli Valtonen antoi Kotimaa-lehdelle haastattelun, jossa hän sanoi olevansa innostunut Jeesuksesta ennen kirkkoa ja jatkoi, että uskontunnustukset ovat vain kirkkojen mielipiteitä. Myöhemmin hän vielä esitti, että perisynnistä ja ihmisen peruspahuudesta puhuminen on tarpeetonta.

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

Nykyinen kristillisyys on ajautumassa länsimaisen yksilökulttuurin ansaan. Omat mielipiteet ovat sille uskontunnustuksia ja kristinuskon klassiset tunnustukset mielipiteitä. Innostuminen Jeesuksesta ohi kirkon näyttää olevan suunta, josta nyt etsitään uudistusta. Tähän käsitykseen voisi yhtyä, jos kirkko olisi vain historiallinen ja yhteiskunnallinen instituutio, jonka toiminnasta ihmiset voivat päättää mielensä mukaan. Yritys pitää kirkkoa pystyssä kristinuskosta tinkien ja pyrkien säilyttämään sen kansansuosion ja aseman yhteiskunnassa näyttääkin tuhoavan juuri mainitut tavoitteet.

 

Nyt halutaan ruveta Jeesuksen seuraajiksi tavalla, jossa kristillisen kirkon tähänastinen historia nollataan ja aloitetaan opetuslasten tavoin puhtaalta pöydältä. Sille on ominaista uskontunnustusten vähätteleminen, kirkon opin pitäminen toisarvoisena ja ajatus Jeesuksen tuntemisesta ’suoraan ja sydämessä’.

Tämän ajan kulttuurissa Jeesus on jollakin tavalla ”in”, mutta niin, ettei se tarkoita kristinuskon omaksumista tai hyväksymistä. Evankeliumin halpamyynti etsii uudistusta tätä tietä.

Nykyisessä protestanttisuudessa Jeesuksen tunteminen esitetään usein tavalla, jossa ainoaksi perusteeksi sille, että olemme kristittyjä, jäävät sisäiset kokemukset ja henkilökohtainen kääntymyshistoria. Niitä pidetään ratkaisevina sekä kristinuskon totuuden että oman uskon aitouden kannalta.

Äskettäin ilmestyneessä teoksessaan ”10 asiaa, joita sinun ei tarvitse tehdä” amerikkalainen teologi Phillip Cary esittää yllättävän väitteen, jonka mukaan kokemuksen korostaminen johtaa jälkikristilliseen kulttuuriin. Tämän ongelman ratkeamisesta voisi olla suurta apua sekä kristityille että maailmalle. Monihan luulee, että juuri kokemuksista puhuminen saa ihmiset vakuuttumaan kristinuskosta.

 

Tässä ajattelussa se vika, että se on ”vapaan tahdon” oppia. Ihminen tekee ratkaisut ja ”Jeesuksesta” tulee vain tuote, joka vastaanotetaan kuin kaupan hyllystä. Maallisissa asioissa ihmisillä on kyllä vapaus toimia tahtonsa mukaan, valita työnsä, asuinpaikkansa ja aviopuolisonsa, vaikka siinä tapahtuukin virheitä. Mutta suhteessa Jumalaan tahtomme on syntiinlankeemuksen jälkeen sidottu. Ihminen on luonnostaan vailla uskoa Jumalaan, ei kykene tekemään hänen tahtoaan tai pääsemään hänen yhteyteensä. 

Ylösnoussut Kristus toimii nykyhetkessä sanan, kasteen ja ehtoollisen välityksellä. Ilman edellä kuultua evankeliumia, jonka välityksellä Pyhä Henki vaikuttaa, ihminen on kyvytön tulemaan Jumalan luo, kääntymään ja uskomaan Kristukseen.

 

Toiseksi tiedonkulun suunta on pielessä, kun se vie vain nykyajasta Uuteen testamenttiin. Ihmiset, jotka eivät ole koskaan lukeneet Uutta testamenttia läpi, haluavat nyt uudistaa kristinuskon ja korjata kaksituhatta vuotta sitten tehdyt virheet.

Käänteinen kirkkohistoria toimii niin, ettei apostolien ja profeettojen välityksellä saatu Jumalan sana pääse vaikuttamaan kirkon elämään. Nykyinen teologia on ladattu niin täyteen ajan filosofiaa, tavoitteita ja tärkeyksiä, että ainoa mihin vaikutetaan, on menneisyys. Tällä menetelmällä, joka asettaa aina Jeesuksen opetukset ja persoonan kyseenalaiseksi, mutta ei koskaan nykyihmisen hybristä, päästään hyvin erikoisiin käsityksiin.

Näin me vältymme joutumasta arvojen, tekojen, saavutusten ja varsinkin niiden puutteen kanssa Kristuksen eteen. Julkisuutta ja mediaa hallitsevat kristofobiset, Kristusta kaihtavat ihmiset, jotka eivät tahdo itse muuttua, mutta haluavat panna Jeesuksen jatkuvaan muutosprosessiin. Jeesus-seminaarit tuottavat ainesta, jossa hänen elämänhistoriastaan tehdään mielivaltaisia tulkintoja. Esimerkkinä voisi mainita väitöskirjan, jossa kylmän sodan viholliskuvien avulla selitettiin Jeesuksen puheita.

Perisynnistä vaietaan ja sanotaan ääneen vain sellaista, mistä tulee ”tykkäyksiä”. Kun Suomen kirkon nykyisen romahduksen syitä joskus tulevaisuudessa arvioidaan, tullaan todennäköisesti siihen tulokseen, että sen tuhosi sukupolvi, joka asetti senhetkiset lyhytnäköiset tarpeensa Jumalan sanan edelle.

 

Kolmanneksi siinä on pielessä kristologia, joka on irronnut kristikunnan yhteisestä uskontunnustuksesta. Uuseksegetiikka puhuu Kristuksesta Jeesus Nasaretilaisena, siis ihmisenä ja uskonnonperustajana. Uusprotestantismi on tehnyt hänestä ”sydämessä” asuvan Jeesuksen, johon ollaan suoraan yhteydessä ilman Jumalan sanan opetusta eli oppia, jumalanpalvelusta ja sakramentteja.

Nämä suuntaukset tuovat mukanaan kaksi ongelmaa. Moniarvoisessa kulttuurissa elävät ihmiset pitävät Jeesusta Muhammediin tai Buddhaan verrattavana menneisyyden henkilönä, jonka opetuksia yritetään seurata parhaansa mukaan. Maallistuneet ihmiset hylkäävät suoralta kädeltä ilman koko maailmaa koskevaa totuusvaatimusta esiintyvän Messiaan.

 

Lisäksi tämäntapainen kristologinen vajavaisuus johtaa kirkon elämässä antautumiseen enemmistön ja yleisen mielipiteen edessä. Siitä nousee ajattelutapa, jonka mukaan nykyinen tietämys ylittää Jumalan sanan. Niinpä kirkon yhteisillä päätöksillä voidaan korjata Jeesuksen ja apostolien opetuksia, joita pidetään aikansa puutteellisen maailmankuvan tuotteina. Yhteiskunnalliset realiteetit, naisasia, homous ja evoluutiofilosofia ylittävät kristinuskon.

Kokonaisuus vaipuu kuitenkin kovaa vauhtia alaspäin tällä edistyksen tiellä. Kaikkialla maailmassa, missä näin tehdään, aiheutetaan nopeassa tahdissa kirkon alasajoa ja suuria yhteiskunnallisia, moraalisia ja jopa taloudellisia fiaskoja, kun evankeliumin mukana inhimillisen kulttuurin parhaat saavutukset hylätään ja palataan pakanuuden, ateismin ja nihilismin valtaan.

 

Nykykirkon sameassa ideologiassa Kristuksesta on tehty ajan virtauksia seuraileva populaari Jeesus. Jumalan sanan sijasta vedotaan suoraan Jeesukseen, tietäen, miten hän toimisi ja mitä mieltä hän olisi. Postmoderni kulttuuri puhuu myös Jeesuksesta, mutta pitää kristinuskoa vain yhtenä historian suurista tarinoista. Sitä kuvastaa myös sanankäyttö, jossa kartetaan muita Jeesuksen nimityksiä, jotka ilmaisevat hänen jumaluutensa tai suuruutensa kuten Kristus, Herra tai Jumalan Poika.

Uudessa testamentissa Jeesuksen taivaaseen astumisen jälkeen tapahtuu jonkinlainen kielenkäytön muutos. Siirryttäessä Rooman valtakunnan muille alueille tämä korostus tuli entistä tärkeämmäksi. Pietari julisti helluntaina: ”Tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte, Jumala on Herraksi ja Kristukseksi tehnyt…” Ihmisille, jotka olivat tunteneet hänet ihmisenä, puhuttiin tavalla, josta ilmeni, että hän elää nyt ja iankaikkisesti ja tulee luoksemme Jumalan sanan välityksellä kaikkialla, missä evankeliumia oikein julistetaan.