Pelko, rohkeus ja usko

 

Yksi parhaiten minulle mieleen jääneitä evankeliumien ihmetekoja on kuvaus siitä, kuinka Jeesus tyynnyttää myrskyn. Se on mielestäni myös vaikea kertomus, joka jää askarruttamaan mieltä ja herättää kysymyksiä: Miten Jeesus pystyi nukkumaan myrskyn pauhatessa ja vavisuttaessa venettä? Miksi hän moitti opetuslapsia vähäuskoisiksi – eikö ole aivan luonnollista, että he pelkäsivät hurjan myrskyn keskellä?

 

SRO-PK, neliöb. 18.7.-14.8. MJa

Tämä ihmekertomus on tullut minulle läheiseksi myös siksi, että siitä kuvastuvat selkeästi ja ymmärrettävästi sekä ihmisyyden rajat että Jumalan voima ja kaikkivaltius. Koska Jeesus oli väsynyt, hän nukahti veneen peräosaan päänaluseen nojaten, kuten aivan kuka tahansa uupunut matkantaittaja olisi tehnyt. Mutta kun opetuslapset peloissaan herättivät hänet myrskyn puhjettua, nousi Jeesus ylös ja nuhteli tuulen ja meren hiljaisiksi. Siihen ei pystyisi yksikään ihminen. Myrskyn silmässä ihminen saattaa vain pelätä.

 

Olen miettinyt monesti, mitä Jeesus tarkoittaa sanoillaan ”Eikö teillä vieläkään ole uskoa?” (Mark. 4:40) pelokkaita opetuslapsia nuhdellessaan. Eihän pelko voi olla osoitus siitä, että ihmisellä ei ole uskoa. Kuinka ihminen voisi olla tyyni ja järkkymätön suuren uhan edessä?  Ja opetuslapsethan herättivät nukkuvan Jeesuksen. Eikö se osoita, että he avuttomina ja pelokkaina kuitenkin luottivat siihen, että Jeesus tietäisi ratkaisun näinkin äärimmäisessä tilanteessa. Kriiseissä, onnettomuuksissa, surun ja epäonnistumisien hetkinä mekin opetuslasten lailla tarraudumme Jeesukseen pyytäen apua, turvaa ja varjelusta. Ja eikö juuri se ole suuri uskon askel, että uskaltaa myöntää itselleen pelkonsa ja sen tosiasian, etten minä itse, eikä kukaan muukaan ihminen, voi minua tästä pelosta päästää. Että Jumala on ainoa, johon voin kiinnittyä.

 

Pelon vastakohdaksi nimeäisi helposti rohkeuden. Mutta ovatko nuo kaksi lopulta niin kaukana toisistaan. Sanotaan, että on rohkeaa kohdata pelkonsa. Jotta voisi kohdata nuo pelkonsa rohkeana, on ensin täytynyt kamppailla pelkojen vallassa. Jotta voisi olla rohkea, täytyy ensin pelätä. Me olemme ihmisinä sekä pelokkaita että rohkeita. Uskovina meissä on rutkasti kumpaakin piirrettä. Vaikka tiedämme olevamme Jumalan rakkaita lapsia, kohtaamme elämässämme useita tilanteita, jolloin ahdistus ja pelko takertuvat meihin. Mutta silloin me voimme puolestamme takertua johonkin niitä paljon suurempaan ja etsiytyä Jumalan lämmön ja rakkauden täyteiseen yhteyteen. Jumala on rakastanut meitä sellaisina pelokkaina, epätäydellisinä ja harhailevina kulkijoina, joita me ihmiset olemme. Hänen suuresta rakkaudestaan me saamme voimaa ja rohkeutta. Jos me silloin kun joudumme pelkojemme puristukseen, ja olo tuntuu pahalta ja avuttomalta, käännymme Jumalan puoleen ja toteamme, että vain Sinä voit auttaa, on se suurinta rohkeutta mihin ihminen on kykenevä. Rohkeutta hyväksyä avuttomuutensa. Rohkeutta uskoa.

 

Olenkin päätynyt ajattelemaan myrskyn tyynnyttäneen Jeesuksen sanoja tavallaan lohtua ja varmuutta tuovana muistutuksena. Vaikka pelkäämme, voimme silti luottaa siihen, että Jumala on aina pelkoa voimakkaampi ja mahtavampi. Usko on tiemme pois pelosta kohti Jumalaa ja hänen yhteyteensä. Tie on meille valmistettu ja sitä pitkin kulkien pääsemme turvallisesti perille.

”Joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, hänessä Jumala pysyy, ja hän pysyy Jumalassa.” (1.Joh. 4:15)