Kirjoittanut
Titta Hämäläinen toimii lähetystyöntekijänä eteläisessä naapurissamme Virossa. Maailman maallistuneimman maan mainetta kantavassa Virossa järjestäytynyt uskonnollisuus on monelle vierasta. Silti hengellisyys on läsnä yllättävissäkin asioissa. Elämää ja ilmiöitä Virossa Titta tarkastelee savolaisen, diakonin ja nuorten kanssa työskentelevän ihmisen silmin.Pekka Töpöhännän seikkailut täyttävät tänä vuonna 80 vuotta. Muistan, kuinka lapsena rakastin noita kirjoja. Pekka halusi kaikille hyvää ja oli valmis uhrautumaankin toisten puolesta. En voinut sietää Monnia, joka ilmaantui aina paikalle vain kiusatakseen Pekkaa ja hänen perhettään. Monnilla riitti valheita ja konnankoukkuja Pekan nolaamisyrityksiin – ja Pekalla riitti vähintään yhtä paljon uskoa siihen, että Monni voisi kerrankin olla oikea ystävä. Iloitsin, kun Pekka hyväntahtoisen toimintansa ja suuren ystäväjoukkonsa avulla vei aina voiton Monnista ja hänen kätyreistään. ”Siitäs saitte!” ajattelin. ”Ei kannata ilkeillä eikä vehkeillä toisia vastaan, se kostautuu aina!” Tässä uskossa sain elää koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Myöhemmin olen kyllä oppinut, että ilkeily ja vehkeily voi joskus onnistuakin, eikä hyvyys aina ole voiton tae. Sen tunnustaminen on aina yhtä tuskallista. Luin minä kyllä muutakin: Gulla-, Tiina-, Lotta-, Sisar Helena- ja Pieni talo preerialla -sarjat, Astrid Lindgrenin tuotannon, Viisikot, 3 etsivää -kirjat sekä Agatha Christien murhamysteerit, muutamia mainitakseni.
Uteliaana olen vilkuillut, minkälaisia kirjoja lapset ja nuoret nykyään lukevat. Fantasiakirjallisuus tuntuu olevan vahvoilla – niin paljon kuin kirjalle on vielä tilaa jäänyt nettipelien ja sosiaalisen median puristuksessa. Muun muassa Harry Potter, Nevermoor -kirjat ja Nälkäpeli -sarja ovat suosittuja. Yhteinen nimittäjä tuntuisi olevan se, että kirjojen tapahtumat sijoittuvat jonkinlaiseen toiseen todellisuuteen, ja päähenkilöillä on voimia tai ominaisuuksia, jotka tekevät heistä erityisiä, erilaisia kuin muut. Myös tietokirjat ovat vahvoilla, ja muumitkin pitävät edelleen pintansa. Tosin ei Muumilaaksossakaan ihan tavallisia matteja ja maijoja liikuskele…
Joskus luin artikkelin, jossa mainittiin, että ennen toista maailmansotaa nuorten kirjallisuudessa ja sarjakuvissa olivat erityisen suosittuja supersankarit, jotka toimivat enimmäkseen yksin ja olivat ylivoimaisen vahvoja toisiin nähden. Sankareiden ihailu nähtiin myös toisessa maailmansodassa vaikuttaneiden hirmuvaltiaiden valtaannousun ja suosion mahdollistajana. Tätä olen kovasti miettinyt. Millä tavalla ja miten kauas kunkin ajan esikuvat meitä muokkaavat?
Minun lapsuuteni kirjasankarit, joita ihailin, olivat rohkeita, itsenäisiä ja hyvän puolella. Mutta he eivät suinkaan toimineet yksin, vaan heille olivat tärkeitä myös perhe ja ystävät, yhteisö, jossa he elivät fiktiivisen elämänsä. Heillä ei ollut supervoimia, vaan lähinnä erilaisia luonteenpiirteitä tai pieniä harmaita aivosoluja. Sankarit eivät koskaan taistelleet kaikkia muita vastaan, tai jos sitä tapahtui niin vain hetkellisesti. Olen miettinyt, miten on tänä päivänä? Onko kirjojen sankareilla yhteisö, johon he kuuluvat? Tarvitsevatko he kenenkään apua, vai selviävätkö he kaikesta yksin?
Palataan vielä hetkeksi Pekka Töpöhäntään. Näin hiljattain facebookissa kuvan Pekka Töpöhäntä -nukesta. Nukessa oli lappu, jossa luki ”våga vara snäll” – uskalla olla kiltti. Se sykähdytti. Tajusin, että juuri se minua on kiehtonut aina. Televisiosarjat, joissa kieroillaan selän takana ja järjestetään toisille hankaluuksia suorastaan inhottavat. Mieluummin katson sellaista, jossa halutaan toisille hyvää. Sellaisia sarjoja on vain nykyään vaikea löytää. Valta, seksi ja pahuus tuntuvat myyvän hyvyyttä paremmin. Jostain kumman syystä kiltteydellä on nössöilyn maine, vaikka kiltteys vasta rohkeutta kysyykin. Pekka kuitenkin kulkee urheasti vastavirtaan, edelleen. Ruotsissa jaetaan jopa ”Våga vara snäll” -stipendi aina Pekan kirjoittajan, Gösta Knutssonin syntymäpäivänä. Siinä on asennetta!
Odotan innolla, mitä opimme uusilta kansallissankareiltamme: Kiekkoleijonilta, jotka osaavat puhua tunteistaan ja pelata joukkueena. Maalivahti luki kisoissa kirjaa, joka kertoo ystävyydestä (ja paljosta muustakin). Eräs pelaajista sanoo, että joukkueessa kaverit tekivät kaikkensa, että jokainen voisi onnistua. Valmentaja sanoo, että joukkueena voidaan saavuttaa paljon enemmän kuin yksilöinä. Ja joukkueen kapteeni sanoi kotiinpaluuhaastattelussaan: ”Yritän olla niinku reilu kaveri kaikille”. Pekka ja kaverit, meillä on vielä toivoa!
