Olkaamme rohkeasti kristittyjä!

 

Me suomalaiset olemme ujoja eikä meillä ei ole tapana tyrkyttää itseämme, sillä olemme oppineet että vaatimattomuus kaunistaa. Mutta miksi suomalaiselle pienikin uskonnonharjoittaminen julkisesti on ongelma? Onhan erikoista, että kristityssä maassa kristinuskon ilmaiseminen arjessa ja juhlassa on ongelmallisempaa kuin esimerkiksi täällä asuvalle muslimille oman uskonsa harjoittaminen.

Olemme tottuneet siihen, että muslimit rukoilevat julkisesti. He eivät pidä vakaumustaan piilossa, ja siitä on heitä ihailtava. Me kristityt taas katsomme helposti ympärillemme, tutkailemme toisten reaktioita ja toimimme sen mukaan.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Kerran eräs iltapäivälehden toimittaja oli syömässä ravintolassa parin tunnetun uskovan kanssa. Hän ihmetteli jälkeenpäin sitä, että nämä miehet eivät pitäneet ruokarukousta. Toimittaja ilman muuta odotti sitä heiltä ja oli pettynyt.

Me ehkä muistamme sen Jeesuksen sanan, jossa hän varoittaa farisealaisesta tavasta rukoilla julkisesti siksi, että muut ihmiset näkisivät hurskautemme. Tai mielessämme saattaa olla toinen kohta, jossa Jeesus kehottaa menemään kammioon, sulkemaan oven ja rukoilemaan salassa Isää, joka näkee ja kuulee meidät, vaikka hän puhui myös lampusta jota ei tule panna vuoteen alle.

Minusta kuitenkin tuntuu, että meistä monen on jotenkin häpeä rukoilla julkisesti vaikkapa ravintolassa ruokarukous. Kaikki eivät tosin tee sitä kotonakaan. Meistä hurskaimmatkin laittavat kädet ristiin pöydän alla ja painavat päänsä sekunnin murto-osaksi, josta ulkopuoliset eivät voi päätellä mitään. ”Mitäs tässä nyt hurskauttansa esittelemään, ajattelevat vielä, että luulen olevani parempi kuin muut, hihhuli tai muuten vain äärikristitty. Sitä paitsi, enhän ole mikään tapakristitty, usko on aidoimmillaan sydämessä ”, saatan miettiä.

Usko ja uskonto koetaan niin yksityiseksi, ettei sisäisestä uskosta anneta tihkua tippaakaan ulospäin. Meillä niin suru, ilo kuin uskokin ovat sydämen sopukoissa. Toisille ei niitä hevin ilmaista, sillä ”synkkä metsä ja kirkas taivas ne tuntee mun huoliani”, me laulamme.

Miksi muslimille ei ole häpeä polvistua rukoilemaan julkisella paikalla ja jopa vaatia tiloja työpaikalla uskonharjoittamiselleen? Tai miksi budhhalainen tai shintolainen voi rukoilla hartaasti temppelissä tai kadulla pienen alttarin edessä kaikkien nähden? Tai miksi newagelaiseen elämänhallintauskoon hurahtanut suomalainen tuo ilmi tapaamisen ensiminuuteilta alkaen löytönsä ja paasaa siitä toisille väsyksiin asti?

Ollessani lähetystyössä Japanissa kävimme joskus syömässä ravintolassa sikäläisten kristittyjen pappien kanssa. Ennen ruokailua he saattoivat pitää pitkiäkin rukouksia ääneen lausuen. En huomannut, että kukaan olisi kummeksunut sitä. Miksi emme mekin olisi rohkeasti mutta nöyrästi kristittyjä.