Oikean ikäiset kristityt

Olen kasvanut ihmisenä. Tiedän sen siitä, että elämää taaksepäin katsellessa moni asia hävettää. Jotkut sanovat, etteivät vaihtaisi päivääkään pois. Minä vaihtaisin. Ainakin joihinkin päiviin liittyviä yksityiskohtia. Pidän sitä hyvin ilmeisenä kehittymisen merkkinä. Tunnistan virheitäni, enkä halua toistaa niitä. Samalla tulee myös vaihtelua, kun jää enemmän tilaa uusille virheille.

Olen kasvanut myös kristittynä. Senkin huomaan taaksepäin katsomalla. Usko on ollut palava, näky kirkas ja valinnat vahvoja. Vilpitön mustavalkoisuus on joskus saanut aikaan jopa hyvää, mutta yhä enemmän oivallan tilanteita, joissa lopputulos ei ole palvellut kuin itseä, ja silloinkin lähinnä oppimiskokemuksena. Kun mietin kiivaita teologisia keskusteluja opiskelukavereitteni kanssa, haluaisin mahdollisuuden pyytää itseni nurkan taakse kuulemaan pari valittua sanaa evästykseksi.

Ongelma vaan on, etten ehkä uskoisi. Olinhan silloinkin jo kasvanut kristittynä. Olen aina osannut katsoa taaksepäin ja todeta, että en halua palata siihen aikaan, kun olin vielä hengellisesti keskenkasvuinen. Elän varmasti aina siinä luulossa, että ennen en ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän. Tiedän, että kasvu jatkuu kuolinvuoteelle asti, mutta silti jollain syvällä tavalla omat näkemykset ovat aina totuuden mittari.

Viisas ihminen on sellainen, jolla on paljon elämänkokemusta, mutta joka muistaa edelleen, millaista oli olla lapsi. Viisas kristitty on se, joka elää täysisydämisesti nykyistä hengellistä vaihettaan, muttei unohda aikaisempaa eikä varsinkaan kuvittele, etteivät omat näkemykset voisi enää muuttua. Kaikkia kristittynä elämisen vaiheita tarvitaan.

Tarvitaan hengellinen lapsuus, jossa opetellaan pelisääntöjä. Lapsella ei ole ymmärrystä kokonaisuuksista, mutta hän oppii pala kerrallaan, mikä milloinkin on oikein ja väärin. Tarvitaan hengellinen nuoruus, jossa kapinoidaan ja kyseenalaistetaan. Joskus kasvukivuissa kolhitaan vieruskavereitakin, mutta samalla uskossa on tekemisen meininki, josta laiskistuneen kristityn kannattaa ottaa mallia. Tarvitaan hengellinen aikuisuus, jossa on rauha ja luottamus, vaikkei saisi haluamiaan vastauksia. Lopulta hengellisessä vanhuudessa Jumalan suuruuden äärellä ei ole edes kysymyksiä.

Elämänmakuinen seurakunta koostuu kaikenikäisistä kristityistä. Kun yksi hengellinen vanhus poistuu, uusi hengellinen lapsi syntyy. Vaikka kristitty tavoittelee kasvua aikuisuuteen, seurakunnan kuuluu tavoitella elämää. Vanhus ei ole enemmän ihminen kuin lapsi, eikä aikuinen ole parempi kuin nuori. Samalla tavoin hengellisesti kokenut ihminen ei ole enemmän kristitty kuin juuri kääntynyt ihminen. Seurakunnassa jokainen hengellisen kasvun vaihe tuo tärkeän osan elävään kokonaisuuteen.

Hengellinen lapsuus, nuoruus ja vanhuus ovat toki usein niin kaukana toisistaan kuin varvas, perna ja silmä ovat ruumiinjäseninä kaukana toisistaan. Niitä ei paraskaan kirurgi saa kytkettyä toimivasti yhteen. Mutta kun jokainen välissä oleva ruumiinjäsen on oikealla paikallaan, erillään olevat jäsenetkin liittyvät osaksi elävää kokonaisuutta.