Muuttuuko ihminen?

 

Työnohjauksellisissa keskusteluissa on usein tullut vastaan lause: ”Ihminen ei muutu.”

Sillä yritetään sanoa, että ihminen harvoin muuttuu perusluonteeltaan, käytökseltään, olemukseltaan tai toimintatavoiltaan. Hän saattaa peitellä niihin liittyviä puutteita paremmin kuin ennen, mutta että ihminen olisi aidosti oppinut menneistä ja muuttunut toiseksi, on harvoin totta.

Jokainen arvioikoon, onko tässä pessimismiin taipuvassa ajatuksessa perää vai onko se ainoastaan kylmää kyynisyyttä.

Pitkään Freudin jalanjäljissä ajateltiin, että varhaislapsuutemme muovaa meistä muuttumattomasti sitä, mitä olemme, eikä juuri muuta liene odotettavissa. Uudempien tutkimusten valossa arvellaan, että luonteen muuttuminen tiettyjen persoonallisuuteen liittyvien peruspiirteiden sisällä olisi mahdollista. Luonne voi kehittyä myös parempaan suuntaan.

Kristinuskon sanoma on radikaali. Se ei paranna vanhaa, vaan luo kokonaan uutta. Jumalan sanan, kasteen ja ehtoollisen kautta tehdään kuolleesta elävää, olemattomasta olevaa. Kivisydämet muuttuvat lihasydämiksi, jotka rakastuvat Jumalan sanaan, Jeesuksen ristiin ja sovituksen salaisuuteen. Se laittaa ihmisen nojaamaan koko painollaan elävään kolmiyhteiseen Jumalaan.

Nykyopetusten pohjalta meillä saattaa olla epärealistinen kuva siitä, millainen uudestisyntynyt ihminen, kristitty, tässä elämässä on. Luodaan kuvaa synnittömyydestä ja eheydestä. Monet joutuvat lain alle ja väsyvät yrittäessään elää todeksi eteen maalattua epärealistista kristityn mallia. Kuitenkin usko on vapautta, joka löytyy sitoutumisesta Jeesukseen ja Jumalan sanaan. Aito usko ei tee meistä ylpeitä ja omahyväisiä, täydellisiä ja onnistuneita, vaan enemmän ihmisiä, niin kuin viisaasti on sanottu. Enemmän ihminen tarkoittaa armahdettua syntistä, joka tahtoo taipua Jumalan sanan ohjaukseen ja myöntää sen olevan oikeassa silloinkin, kun ei pysty sitä täyttämään.

Elämä on opettanut, että Jumala voi kutsua ihmisiä monenlaisilta teiltä elävään uskoon. Työn uuvuttamia, sairaita, kriisiin joutuneita, vankeja, näkyvällä paikalla olevia, elämän tarkoitusta etsiviä – keitä tahansa. Elämä on myös opettanut, että kahleiden auettua arvet jäävät kuitenkin olemaan ja niiden kanssa on ajoittain vaikea elää. Ei tämä ollut vierasta Paavalillekaan, jota kristittyjen vainoaminen vainosi hänen loppuelämänsä ajan. Oliko se Paavalin pistin, emme tiedä, mutta sen kanssa hän joutui kuitenkin elämään.

Jospa osaisimme olla toisillemme armollisia. Jospa osaisimme rohkaista tosiamme enemmän, kuin kuvitella kaiken olevan aina hyvin, kun kyseessä on kristitty veli tai sisar. Jospa osaisimme kertoa, että taistelu on vielä todellista ulkoa ja sisältä tulevia vihollisia vastaan, eikä se ole mitenkään epänormaalia – vaikka sota onkin jo voitettu. Monien taisteluiden kautta me opimme luottamaan Jumalaan. Mitä useammin olemme joutuneet tilanteeseen, missä muuta apua ei ole kuin Jumala ja hänen lupauksensa, sitä useammin olemme saaneet havaita, että hän on todella meidän Jumalamme ja me olemme hänen omiaan.

Eletään enemmän ihmisinä ihmisten joukossa ja kerrotaan toivosta, joka antaa meille elämän. Kerrotaan, että Vapahtajalla on lämmin sydän jokaista luomaansa ihmistä kohtaan eikä hän ole se suuri syyttäjä ja sormella osoittaja vaan päinvastoin Vapauttaja, joka niiden syytösten alta päästää.

Artikkeli on Elämä-lehden 8/2020 pääkirjoitus