Yleinen: Viikon debatti pui armokuolemaa: eutanasia on arvokysymys monelta kantilta

Muistoja uskonpuhdistuksesta

 

 

Rakas Mali,

Karas-Sana Neliöb. 22.-28.4.

Kirkkovuodessa vietetään noin puolen vuoden päästä päivää nimeltä ”uskonpuhdistuksen muistopäivä”, ja silloin on sinun kurssisi päättötyön aika. On siis korkea aika siirtyä hyvissä ajoin syventäviin historian opintoihin.

Päivä on melkoinen kummajainen, sillä harva kirkkokristitty enää kehtaa muistella tätä aikakautta, vaan mieluummin muistelee tänään viimeaikaisia ekumeenisia saavutuksia – ja tämä on yleinen aihe päivän saarnoissakin, jottei tarvitsisi muistaa nykyajan tarvetta minkäänlaisesta uskon juurilleen paluusta.

Vaikka siis useimmille kristityille päivä on nimensä mukaisesti kuin muisto vain, meidän tulee muistaa tämä päivä ikuisesti, vaikka kirkkovuodesta kaikki muut päivät katoaisivat. Se on tuskallista, mutta välttämätöntä. Siksi kerron sinulle tarinan isoisästäni, joka piinasi Keski-Eurooppaa myöhäisellä keskiajalla. Kun olin pieni, hän kertoi samaa tarinaa iltaisin itkettäessään minut uneen.

Ensimmäisen vuosituhannen vaihteen molemmin puolin isoisäni osasto oli tehnyt lujasti töitä sen eteen, että rahvas olisi suhteellisen tietämätön kirkkonsa opetuksista. Akateemisessa maailmassa esiintyi silloin tällöin Akvinolaisen ja Abelardin kaltaisia vaarallisen suvereeneja aivoja, mutta saimme suljettua heidät piispojen, professorien ja tohtorien kammioihin. Se kävi miltei liiankin helposti, koska heidän ajatuksensa olivat aivan liian monimutkaisia, jotta kansa niistä suoraan olisi mitään hyötynyt.

Joka tapauksessa tilanne oli lopulta varsin suotuisa 1500-luvun taitteeseen tultaessa. Paavit ja papit olivat otteessamme. He opettivat omiaan, mikäli porttoloiltaan ja sotimiseltaan ehtivät tai viitsivät, kiertävät saarnaajat pelottelivat kansaa korneilla kauhukuvilla toimistostamme ja epäautuas vaihtokauppa kävi aneiden parissa kuin siima, kun omavanhurskaus korvattiin suruttomuudella. Olimme tyydyttyneet lähes täydelliseen pimeyteen, minkä tietenkin olisi pitänyt arvata olevan vain tyyntä myrskyn edellä.

Sillä kuin salama kirkkaalta taivaalta, tuli yksi mies.                          

Hän alkoi julistaa ”evankeliumin oppia” ja Vihollisen sanoja aivan paljaana. Ei sillä tavalla paljaana kuin myöhempien aikojen protestanttiset hurmahenget, vaan alkuperäisessä kontekstissaan, oikein tulkittuna ja kirkon traditiosta helmiä kalastaen. Tuo mies kulki 1500 vuoden taakse, kaivoi Paavalin naftaliinista ja sovelsi löytönsä sanankuulijain tilanteeseen aiheuttaen mittaamatonta vahinkoa tehtävällemme. Koko suurhyökkäys alkoi vain parin liuskan listasta, levisi katekismuksiksi ja tunnustuksiksi ja lopulta koko Kirottu Kirja oli kristikunnan käsissä!

Vihollinen käytti aivan uudenlaisia aseita, joiden edessä isovanhempieni sukupolvi oli avuton: painokoneita, linnankirkon ovea, mustepullopanoksia, hyvää saksalaista olutta, makkaraa ja laulua sekä muita perkeleenkarkotuskeinoja. Mutta mikä pahinta, he löysivät solvaukset! Yksi ainoa raamatunjae oli nähtävästi vuosisatoja pidätellyt heitä havaitsemasta yhtä heikointa kohtaamme, mutta nyt tuo pullea munkki ymmärsi sen oikein ja alkoi pilkata meitä. Omavoimaisen naljailun ja uhmakkaan sadattelun me kestämme mainiosti ja rohkaisemmekin siihen, mutta tämä oli toista maata. Levossa ja ilossa lausuttuja voitonvarmoja letkauksia, jotka saivat voimansa jostain itsensä ulkopuolelta.

Vestigia terrent, minä sanon ja veikkaan sen väkevyyden tulleen suoraan Vihollisen syvimmistä kidutuskammioista: niistä saarnatuoleista, joista korviimme kaadetaan sulaa armoa ja sovitusta. Ne polttavat enemmän kuin kiehuvinkaan öljy tai terva tai piki, joita me tuohon aikaan salaisessa poliisissa käytimme.

Isoisäni tunsi sen miehen henkilökohtaisen kiusaajan. Hän oli yksi parhaista ja ylpeimmistä riivaajistamme ja juuri siksi epäonnistui niin surkeasti. Hänen kaltaisensa pirut menevät aina liian pitkälle: he nostattavat omatuntoon synnin toisensa jälkeen, eivätkä lopeta edes Vihollisen aseiden kantaman sisäpuolella. Sitten heidät lopetetaan. Väkivalloin. Sitä et haluaisi nähdä.

Vaari oli hyökkäyksen ensimmäisen aallon aikaan erään rikkaan vaaliruhtinaan ohjaimissa, laiskistuneena, kuten muutkin siihen aikaan. He eivät olleet varautuneet. Teurastus alkoi muutamalla yllätysteesillä, kunnes oli täysi rähinä päällä ja koko etulinja täynnä paniikissa sinne tänne karkailevia demoneita etsimässä sikoja, joihin paeta. Vaari haavoittui pahoin ja rampautui. Hänestä ei enää ollut tositoimiin, vaan hänet siirrettiin koulutusosastoon, jossa hän kertoi tarinaansa, ja häntä kuunneltiin kauhistuneena.

Piruosastot olivat pitkään täysin lamaantuneet, ja vain vaivoin onnistuimme yllyttämään talonpoikaiskapinan tilannetta rauhoittamaan. Ei kovin tyylikästä, ukki tapasi aina sanoa, mutta se oli siinä tilanteessa välttämätön hätäratkaisu. Tarvitsimme aikaa vetäytyä turvallisempiin asemiin, eivätkä joukkomme sittenkään olleet taistelujärjestyksessä vielä pitkään aikaan, päinvastoin.

Moni vanhan ajan piru sai pysyvät vammat, eikä enää koskaan toipunut entiselleen. Kului kauan aikaa, ennen kuin saimme kasvatettua uuden sukupolven paholaisia korvaamaan aivan rutiinitehtävissä toimineet virkamiehet. Niin syvälle he tunkeutuivat leiriimme ja niin laajaa tuhoa he kylvivät.

Muista tämä tarina, Mali. Kerro sitä lapsillesi ja lapsenlapsillesi, jotta he oppisivat vihaamaan ja pelkäämään Vastustajansa voimaa ja viekkautta. Samassa mittakaavassa se ei saa koskaan enää tapahtua uudelleen.

Hellä setäsi,

Pora

 

 
artikkelibanneri Uusi Tie