Mistä Räsäsen oikeudenkäynnissä olikaan kysymys?

 

Syytteiden kirjo pride-kulkueesta homojen kivittämiseen

Koko suomalainen media on parin viimeisen vuoden aikana seurannut silmä tarkkana kansanedustaja Päivi Räsäsen tapausta valtakunnansyyttäjän päätettyä syyttää häntä “kiihottamisesta kansanryhmää vastaan” oikeudessa. Ensimmäiset käräjät istutaan tammikuun lopulla. Siksi on tarpeen tehdä pieni kertaus, mistä Räsästä syytetään ja mitä syytteiden ympärillä on tähän mennessä tapahtunut.

Sansa neliöb. 3.5.-3.6. MJa

Pride-twiitti ja kirkon sisäinen kiista

Sekä syyttäjälaitoksen ensimmäisessä tiedotteessa (29.4. 2021), että Helsingin Sanomien varhaisessa haastattelussa keskeiseksi syytekohdaksi on noussut Räsäsen twiitti, jossa hän kritisoi kirkon osallistumista Pride-kulkueeseen. Luterilainen kirkko on siten yksi kiistan osapuolista. Räsänen onkin vastaajana nimenomaan kirkkovaltuutettuna ja kristittynä, ei kansanedustajana. Kulkue ei ollut satunnainen pikku mielenosoitus pääkaupungin sivukauduilla. Kyse oli poliittisesti ja kirkkopoliittisesti tuetusta kulkueesta, jonka kärjessä käveli silloinen pääministeri vierellään Helsingin emerita-piispa.

Räsänen kritisoi kirkon osallistumista – ei siis kulkueen järjestämistä – lainaten kuuluisaksi tullutta kohtaa Roomalaiskirjeestä. Historiaton media unohti kuitenkin nopeasti, että kirkon osallistuminen nostatti väittömästi kirkossa paljon Räsäsen twiittiä laajemman kiistan. Neljä kirkkoherraa julkaisi Itä-Savo -lehdessä (20.6.2019) kirkon päätöstä kritisoivan kannanoton, jossa he sanoutuivat irti Pride-kampanjasta. Hieman myöhemmin yksitoista kirkon järjestöjen johtajaa antoi kannanotolle julkisen tukensa.

Piispa Seppo Häkkinen kirjoitti puolestaan Itä-Häme -lehdessä (26.6.2019) työryhmän päätöksestä, että Suomen ev.lut. kirkko ei ole ryhtynyt Helsinki Priden tukijaksi. “Johtavista viranhaltijoista koostuvalla Kirkkohallituksen johtoryhmällä ei kuitenkaan ole valtuuksia tehdä tällaisessa asiassa koko kirkkoa koskevia päätöksiä.” Hän jatkoi: “Kirkkohallituksen johtoryhmän päätös antaa tukensa Pride-viikolle on ongelmallinen, sillä sen taustalla vaikuttava ihmis- ja avioliittokäsitys on kirkon opetukselle vieras ja osin sen vastainen.”

YLE:n haastattelun (28.6.2019) mukaan Oulun piispa Jukka Keskitalo selvitti puolestaan asiaa virallisia kanavia ja totesi pian konfliktin jälkeen, että Kirkkohallituksen johtoryhmällä ei ollut toimivaltaa päättää Pride-kumppanuudesta. Uutinen lainasi piispa Keskitaloa: “Kirkkohallituksen johtoryhmä on keskusteluelin, jolla ‘ei ole toimivaltaa päättää yhtään mitään yhtään mistään kysymyksestä’.” Keskitalo jatkoi: “Suomen evankelis-luterilainen kirkko julkisyhteisönä ei myöskään ole Helsinki Priden yhteistyökumppani, vaikka tällainen mielikuva on nyt epäselvällä toiminnalla ja tiedottamisella syntynyt.”

Kirkon sisällä olevaa asetelmaa arvioiden on tarpeen muistaa, että osallistuminen ei ollut kirkon oma tai julkinen kannanotto Pride-kulkueen edustaman ideologian puolesta. Sen sijaan päätös osallistumisesta paljasti kirkon korkeimpaan johtoon asti ulottuvan ankaran kiistan gender-ideologiasta ja siihen sitoutumisesta tai sen hyväksymisestä kirkon toiminnan piirissä. Ainakin osa kirkon johdosta katsoi pride-ideologian olevan kirkon moraalikäsityksen vastainen – samoin kuin Räsänen. Jotkut piispat ovat toki myöhemmin kirjoittaneet Räsäsen toimintaa vastaan.

Tulkitsevatpa valtakunnansyyttäjä tai oikeuden tuomari Räsäsen lyhyttä twiittiä myöhemmin miten tahansa, muodollisesti tuossa historian tilanteessa on selvää, että teksti on sisällöltään sama kuin kirkon virallisen ihmiskäsityksen ja monien esille nousseiden piispojen ja kirkkoherrojen kanta. Nämä tuomitsivat Kirkkohallituksen johtoryhmän päätöksen ja kirkon osallistumisen Pride-kulkueeseen samoin perustein ja vastaavalla tavalla Raamattuun ja kirkon oppiin vedoten kuin Räsänen. Homoseksin harjoittaminen on kirkon opin mukaan synti. Luterilaisen kirkon johto totesi edelleen kiistämättömällä tavalla, että kirkko ei lopulta virallisesti osallistunut Pride-kulueeseen, eikä Kirkkohallituksen johtoryhmällä ollut edes valtaa tehdä sellaista päätöstä.

Kritiikin kohde on siten yksiselitteinen. Räsänen on kritisoinut kirkon osallistumista, ei homoseksuaaleja ihmisiä tai edes kulkueen järjestämistä. Minkälaista kieltä kritiikissä saa käyttää? Julkisuuden hahmojen (tai instituutioiden) kohdalla oikeuden toleranssi näyttää olevan tällä hetkellä korkea. Kuuluisa toimittaja Johanna Vehkoon tapaus sai korkeimmalta oikeudelta juuri lopullisen päätöksen. Toimittajalla oli oikeus kutsua poliitikko Junes Lokkaa “natsipelleksi”, vaikka tavallisen kansalaisen kohdalla vastaava (esim. vähemmistöjen) nimittely olisi epäilemättä johtanut tuomioon kunnianloukkauksesta (ainakin jos verrataan aiempiin tuomioihin). Räsänen kritisoi kirkon osallistumista, joka hänen mielestään oli tietyn aatteen markkinoimista kirkon nimissä ja niin Kirkkohallituksen kuin itse kulkueenkin valjastamista kirkon sisällä käytävän ideologisen valtataistelun välineeksi. Räsäsellä on epäilemättä ollut kirkkovaltuutettuna oikeus kritisoida “kirkon” eli tietyn helsinkiläisen gender-ideologiaa kannattavan ryhmän osallistumista kirkon nimissä Pride-kulkueeseen. On mielenkiintoista nähdä, miten oikeus tulkitsee kritiikin kohdentumista.

Kiistan osapuolista

Räsäsen saamien syytteiden erityispiirteenä on se, että ne ovat valtakunnansyyttäjän nostamia. Kukaan ei siten ole loukkaantunut Räsäsen teksteistä henkilökohtaisesti eikä lähtenyt peräämään omia oikeuksiaan. Jutulla ole kantajaa. Kyse ei ole epäillystä asianomistajarikoksesta. Sen sijaan ilmianto on tehty nimettömänä ihmisoikeusrikkomuksesta. Kuten moneen kertaan on todettu, kiihottaminen kansanryhmää vastaan kuuluu rikoslaissa sotarikosten alle. Luku 11 “Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan” käsittelee esimerkiksi joukkotuhontaa ja muita rikoksia ihmisyyttä vastaan. Sotarikosten ja kidutuksen jälkeen laissa puhutaan kiihottamisesta kansanryhmää vastaan pykälässä 10 §.

Sotalakien kiihottamispykälän arvioinnissa ei kaiketi voi vedota kenenkään yksityisen ihmisen sisäiseen kokemukseen. Sen sijaan syyttäjän olisi kyettävä osoittamaan syytetyn syyllistyneen hyökkäykseen tiettyä ryhmää vastaan. Tämä antaa tapaukselle oman luonteensa, jota arvioidaan jäljempänä.

Kiistalla on kuitenkin osapuolensa. Kuten sanottu, Pride-kulkueeseen osallistuminen oli Kirkkohallituksen johtoryhmän ajatus ja sitä tuki joukko Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnan työntekijöitä. Kulkueessa marssi lisäksi Helsingin emerita-piispa Irja Askola. Useimmat näistä kannattavat Tulkaa kaikki -yhdistystä tai toimivat siinä itsekin.

Edelleen aktiivisena toimijana on ollut kulkueen järjestäjä Helsinki Pride (Helsinki Pride -yhteisö ry), järjestö, joka aikaisemmalta nimeltään on Helsingin Seta (HeSeta ry). Mukana ei siten ole ainoastaan kirkollisella kentällä ja kirkkopolitiikassa toimiva Tulkaa kaikki -liike, vaan myös Suomessa aktiivisesti toimiva Seta.

Koska kyseessä on valtakunnansyyttäjän ratkaisu syyttämiskynnyksen ylittymisestä, on jokseenkin saman tekevää, kuka alkuperäiset viisi ilmiantoa on tehnyt. Nehän eivät ole juridisesti edes ilmiantoja, koska syytetty ei voi vapauttavan päätöksen tapauksessa vetää ketään oikeuteen väärästä ilmiannosta (kuten asia on asianomistajarikoksessa). Valtakunnansyyttäjä on pitänyt aihetta niin merkittävänä yhteiskuntaa koskevana seikkana, että hän on nostanut syytteet poliisin esitutkinnan tehtyä jo kerran syyttämättäjättämispäätöksen. Siksi hänen roolinsa korostuu tässä prosessissa.

Syyttäjä Raija Toiviainen on monissa haastatteluissaan ilmaissut halunsa vetää rajalinjaa nimenomaan vähemmistöjen syrjinnän ja kansankiihotuksen suhteen. Häntä voidaan siten pitää jossain määrin aatteellisena toimijana hieman samaan tapaan kuin Yhdysvaltain demaritaustaisia arvoliberaaleja korkeimman oikeuden tuomareita (joiden vastapainoksi edellinen presidentti siellä valitsi konservatiiveja tuomareita, kuten kaikki tietävät). Hän on jo kaukana Hannu Salaman muinaisesta jumalanpilkkaoikeudenkäynnistä. Haastattelujen perusteella on ilmeistä, että Toiviainen haluaa testata, mikä oikeusjärjestelmän tämänhetkinen kanta on siihen jännitteeseen, joka arvokonfliktin myötä on syntynyt vähemmistöjä tukevan ideologian ja kristinuskon perinteisten näkemysten välille. Siihen hänellä on tietenkin täysi viran suoma oikeus. Kysehän on vain siitä, minkä tulkitaan tällä hetkellä olevan lain vastaista.

Media on niin ikään osoittautunut kiistan osapuoleksi. Aivan erityisellä voimalla Räsästä vastaan on kymmenillä kirjoituksilla noussut Helsingin Sanomat. Yksityiskohta on niin merkittävä, että käsittelen sitä alempana tarkemmin. Ajalle tyypilliseen tapaan moni muukin media on liittynyt syyttäjien kuoroon. Tapaus herättää intohimoja, ja tunteet ovat käyneet kuumina.

Lisäksi sekä teologisen tutkimuksen että kirkollisen lehdistön piiristä on noussut Räsäsen “vastaväittäjiä”. Heistä keskeisimmät ovat (aikajärjestyksessä) professori Jaana Hallamaa, päätoimittaja-pastori Jaakko Heinimäki sekä dosentti Niko Huttunen. He ovat julkaisseet kärkevästi Räsästä vastaan kirjoitettuja tekstejä lehdissä Kanava, Suomen Kuvalehti, Kirkko ja kaupunki sekä Teologinen Aikakauskirja.

Sosiaalinen media olisi oma lukunsa syyttelijöiden listalla, mutta se jää kaikkineen hahmottomaksi kokonaisuudeksi. Woken eli “sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” nimissä tapahtuva maalittaminen ja panettelu on ollut loputonta jo lähes kolmen vuoden ajan. Tapaus osoittautuu niin tyypilliseksi välirikoksi postmodernin arvoliberalismin ja perinteisen kristinuskon välillä, että muuta ei somen aktivismilta voine odottaakaan. Kaikkineen on kuitenkin pantava merkille, että vastakkain eivät ole vain syyttäjä ja Räsänen. Kiistassa on monta osapuolta.

Mitä oikeudessa tulee kyetä osoittamaan?

Jokaisessa oikeudenkäynnissä on oltava selkeä epäilty rikos tunnusmerkkeineen, ja syyttäjän tulee esittää näyttöä tunnusmerkkien täyttymisestä. Koska kyseessä on valtakunnansyyttäjän alainen asia, suurin mielenkiinto kohdistuu itse syytteisiin. Mitä pidettiin vaarallisena? Monien arvioijien mukaan tärkein syytekohta on Syyttäjälaitoksen tiedotteessa mainittu twiitti, josta todettiin, että Räsänen on julkaissut “homoseksuaaleja halventavan mielipiteen, jonka mukaanhomoseksuaalisuus on häpeä ja synti”. Monista muista tiedotteen kohdista Räsänen on nimittäin joutunut julkisuudessa huomauttamaan, että hänen sanojaan on vääristelty, hänen suuhunsa on laitettu sanoja ja häntä vastaan on esitetty syytteitä lauseista, joita hän ei ole koskaan sanonut.

Mitä sitten tarkoittavat “häpeä ja synti”? Juuri tähän liittyy Räsäsen tapauksen ainutlaatuisuus. Syytteet koskevat nimenomaan perinteistä kristillistä käsitystä, jonka mukaan homoseksin harjoittaminen on syntiä siinä missä esiaviollinen seksi tai uskottomuus. Itse sanapari on tavallista Raamatun retoriikkaa. Siksi edessämme on tilanne, jolle ei ole ennakkotapausta Suomessa – eikä ehkä vielä missään muussakaan maassa. Syyttäjä on kyllä pyrkinyt laajentamaan rikoksen alaa siten, että kyse ei ole Raamatun käytöstä tai kristillisestä moraalista, vaan asenteesta. Silti jopa asiantuntijat ovat todenneet, että syytteen kohteena ovat sekä Raamattu että perinteinen kristillinen moraali. Minkään kirkon vallitsevaa näkemystä ei ole aiemmin asetettu oikeussalissa kyseenalaiseksi.

Huomautan lisäksi, että subjektiivisen kokemisen ja solvaaminen välillä on selkeä ero. Kansankiihottamislain piirissä tehdyn syytteen täytynee kyetä osoittamaan syytetyn niin merkittävä julkinen hyökkäys tiettyä kansanryhmää vastaan, että tapauksella on yhteiskuntarauhaa uhkaava merkitys. Pelkät ihmisten väliset ristiriidat ratkotaan asianomistajarikoksina. Syyttäjän on kyettävä osoittamaan, että kristillinen moraalikäsitys uhkaa ihmisten vapaata elämää Suomessa

Räsäsen kohdalla syyttäjän olisi kaiketi kyettävä osoittamaan hänen syyllistyneen aggressiiviseen hyökkäykseen tiettyä ryhmää vastaan. Kyseessä on rikos, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan tietyn ryhmän jäseniä esimerkiksi rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän perusteella. Tällainen rikos ei ole leikin asia. Siinä missä asianomistajarikoksissa on ollut kyse esimerkiksi (teoreettisesti sanottuna) vaikkapa toimittajan huorittelusta, kiihottamisrikoksessa on ollut kyse vaikkapa maahanmuuttajien aggressiivisesta vertaamisesta kasvikuntaan tai eläinkuntaan (esimerkkejä en halua edes toistaa ääneen) ja toivottu heidän karkottamistaan.

Räsäsen tapauksessa tilanne ei ole julkisuudessa esiintyneiden tietojen ja haastatteluiden perusteella kuitenkaan yksinkertainen. Syyttäjätaho on antanut ymmärtää, että “se riittää”, että jokin lause tai näkemys koetaan loukkaavaksi. Siirrytäänkö tässä siis asianomistajarikoksen alueelle? Tulevassa oikeudenkäynnissä on monta harvinaista piirrettä, ja siksi kukaan ei voi ennalta arvata, millaiseksi käsittely tulee muodostumaan.

Trial by media

Median osuus tapauksen julkisessa käsittelyssä on vertaansa vailla. Etenkin Helsingin Sanomat on hyökännyt avoimesti Räsästä vastaan niin jutuissa, haastatteluissa kuin pääkirjoituksessa. Lehti ei noudata Suomen lain perusteita, joiden mukaan kansalainen on syytön, kunnes toisin todistetaan. Vääristymä koskee myös perustuslain tulkintaa ja journalistin eettisiä ohjeita.

Lehden keskeisin väite pari vuotta sitten oli suorasukainen: koska apostoli Paavalin mukaan homoseksin harjoittajat on surmattava, Räsänen ilmeisesti ajattelee samoin. Toimittaja Paavo Teittinen kirjoittaa (HeSa 20.11.19) Päivi Räsäseen viitaten: “Esimerkiksi Räsänen siteeraa pamfletissaan Paavalia, joka kutsuu homoseksuaaleja saastaisiksi ja sanoo, että heidät pitäisi tappaa”. Valtakunnansyyttäjä Toiviainen ei torju haastattelussa ajatusta, vaan pohtii sen sijaan sen merkitystä. HeSa ei koskaan korjannut luomaansa mielikuvaa eikä edes antanut Räsäselle mahdollisuutta vastineeseen. Raamatuntutkijat pitävät väitettä kuitenkin vääränä.

Juuri ennen ensimmäisen oikeudenkäynnin alkua dosentti Niko Huttunen kirjoitti Räsäsen näkemyksiä vastaan viisi eri artikkelia suomeksi ja ruotsiksi. Niiden johtava teema koski samaa asiaa, vaikkakin hieman eri näkökulmasta. “Koska” Räsänen Huttusen mukaan ottaa koko Raamatun todesta, hänen “täytyy” olettaa ja tietyllä tasolla myös hyväksyä, että homoseksin harjoittajat tulisi surmata. Vaikka Huttunen tietää, että kenekään suomalaisen raamatuntutkijan mukaan Paavali ei esitä homoseksin harjoittajien surmaamista – eikä näin ollen Paavalia seuraava Räsänenkän voi niin tehdä – hän ei ole korjannut väittettään. Huttunen on jostain syystä halunnut luoda saman mielikuvan kuin Helsingin Sanomat – nyt vain muuttaen syytöstä sen verran, että ollakseen “johdonmukainen” Räsäsen “olisi pitänyt” hyväksyä käsitys homoseksin harjoittajien surmaamisesta.

Mediassa ja jopa tieteellisissä julkaisuissa esille tuodut kärjekkäät kannanotot ovat suunnanneet kansalaisten käsitystä Räsäsen asemasta. Tuoreen haastattelun mukaan suuri osa suomalaisista olettaa Räsäsen olevan syyllisen ja saaneen jo tuomion. Tämä yksityiskohta nostaa vielä esille mielenkiintoisen seikan. Hovioikeus on vastikään kommentoinut lupalakimies Kari Uotin kirjoittelua erääseen oikeusjuttuun liittyen. Tuomarit pitivät Uotin toimintaa kielteisenä, koska tekstit pyrkivät vaikuttamaan prosessiin ja lähtivät jakamaan tuomioita jo etukäteen. He kutsuivat toimintaa nimityksillä ”trial by newspaper” tai ”trial by media”. Tutkijoiden ja lehtien langettamat julkiset tuomiot ovat Räsäsen tapauksessa yllättävän saman kaltaisia.

Pyrkimys vaikuttaa oikeudenkäyntiin

Ovatko esillä olleet ihmiset ja tahot sitten pyrkineet vaikuttamaan oikeudenkäyntiin? Tietenkin. Voidaan pitää selvänä, että mikäli Räsäsen uskonnollisia, eettisiä ja teologisia näkemyksiä arvioidaan julkisuudessa muiden kuin teologisten tai moraaliteoreettisten perusteiden avulla, kirjoitukset liittyvät suoraan Räsäsen saamiin syytteisiin ja siten tulevaan oikeudenkäyntiin.

Kun dosentti Huttunen lainaa STKS:n artikkelissaan valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen kärkeviä lausuntoja Räsäsen näkemyksistä, hän sanoo suorasukaisesti: “Räsäsen teksti on potentiaalisesti rikollista”. Teologisen Aikakauskirjan artikkelissa Huttunen toteaa puolestaan: “Kirjoitus kuuluu oikeudessa tarkasteltavaan aineistoon. Koska Räsäsen raamatuntulkinta on noussut näin merkittävään ja kiisteltyyn asemaan, se ansaitsee myös eksegeettisen analyysin”. Jos tämä ei merkitse pyrkimystä vaikuttaa “oikeudessa tarkasteltavan” aineiston “oikeaan” tulkintaan, niin mikä?

Jaana Hallamaa kirjoittaa Kanavassa (vrt. SK): “Valtakunnansyyttäjän mukaan on syytä epäillä, että Räsänen on syyllistynyt kiihottamiseen kansanryhmää vastaan halventamalla homoseksuaaleja heidän ihmisarvoaan loukkaavalla tavalla.” Helsingin Sanomien lukuisien juttujen ja haastatteluiden liittymistä oikeudenkäyntiin ei tarvitse sen tarkemmin selitellä. Useimmissa niistä haastatellaan Toiviaista itseään ja pyydetään häneltä jo ennakolta arviota oikeuden käsittelystä.

En ota kantaa siihen, voiko jokin kirjoitus todellisesti vaikuttaa tulevaan oikeudenkäyntiin. Oikeuslaitoksen yleisten arvojen mukaan niiden ei pitäisi kyetä sellaiseen. Voikin olla, että tuomarit ovat yllä kuvatun keskustelun yläpuolella. Huomioni koskevat lähinnä sitä, että julkisessa keskustelussa on nostettu tarkoituksellisesti esiin yksityiskohtia, joita syyttäjälaitos voisi käyttää hyväkseen omissa puheenvuoroissaan.

Olenko itse pyrkinyt vaikuttamaan monilla kirjoituksillani oikeudenkäyntiin? Tietenkin. Olen pyrkinyt ainakin vaikuttamaan siihen, että istuntoihin ei turhaan tuotaisi virheellisiä väitteitä kristillisestä moraalista, vääriä kuvitelmia Uuden testamentin tekstistä, tai pahantahtoisia tulkintoja Räsäsen hermeneutiikasta. Julkisessa keskustelussa on nimittäin esitetty monia kärjekkäitä käsityksiä, joita ei käytännössä kukaan alan tutkija – suuntauksesta ja koulukunnasta riippumatta – todellisesti kannata. Ja kuten sanottu, jopa syytteissä (tiedotetta arvioiden) on vääristelty Räsäsen alkuperäisiä lauseita.

Tämä ei ole ollut helppo keskustelu. Täytyy kuitenkin muistaa, että suurin osa siitä on käyty vain mediassa ja median ehdoilla. Siellä äänessä eivät ole oikeat tuomarit.

Raamatun “oikea” tulkinta ja kristinuskon tulevaisuus Suomessa

Samalla käyty julkinen keskustelu on nostanut esiin erikoisen jännitteen, joka on tyypillinen juuri tälle tapaukselle. Kuten sanottu, oikeudessa syyttäjän tulee pyrkiä ainoastaan todentamaan se, että Räsäsen kirjoitukset ilmaisevat tarkoituksellista kiihottamista. Ennakkohaastatteluissa valtakunnansyyttäjä Toiviainen on kuitenkin antautunut keskusteluun myös siitä, mikä olisi oikeata raamatuntulkintaa Räsäsen tapauksessa. Arkijärjen valossa näyttäisi selvältä, että sellaisen ratkaiseminen ei voi olla tuomarien tehtävä.

Juuri siksi meneillään oleva tapaus on kansainväliset mittasuhteet saava ennakkotapaus. Valtakunnansyyttäjä on sekä julkisuuteet tuoduissa syytteissä (syyttäjälaitoksen tiedote), että haastatteluissaan ilmoittanut hakevansa rajakohtaa siihen, miten suomalainen kristitty saa vedota Raamatun eri kohtiin julkisessa keskustelussa. Ja kun otetaan huomioon, että Räsäsen kanta syntikysymykseen on sama kuin ev.lut. kirkon vallitseva kanta, syytteessä saattaa itse asiassa olla viime kädessä suorastaan luterilainen kirkko. Kukaan ei vielä tiedä, edellyttääkö tällaisten kysymysten käsittely teologista kannanottoa – ja jos edellyttää, kenellä tuomareista on siihen ammattitaitoa.

Tulossa olevan oikeudenkäynnin seuraaminen tulee olemaan mielenkiintoista myös siksi, että menossa saattaa itse asiassa olla kaksi erilaista oikeudenistuntoa. Voi hyvin olla, että raastuvanoikeuden ja muiden asteiden käsittely on käytännössä aivan toisenlaista kuin niitä edeltäneen julkisen keskustelun kansantuomioistuimen, trial by media, toiminta. On täysin mahdollista, että tuomarit eivät ota huomioon raamatuntulkintaa tai etsi “oikeata” käsitystä Roomalaiskirjeestä – vaikka monet ovat ennen istuntoja keskittyneet näihin.

Saattaa myös olla, että henkilökohtaisten loukkaantumisen kokemusten rooli jää mitättömäksi, vaikka julkisessa keskustelussa on nähty suoranainen kilpailu uhriutumisesta. Myös uskonnonvapauden näkökulma saattaa vaikuttaa ratkaisuihin. Edelleen ideologisten seikkojen painoarvo voi olla vähäinen silloin, kun pohdittavana on sotalakien alainen syytekohta. Oikeusoppineiden kieli ei ole kansankieltä eikä tuomioistuin etsi ikuista totuutta. Se kysyy vain, onko kirjoitettua lakia rikottu sen käsityksen mukaan, joka tuomarikunnassa on nyt vallitseva. Siksi on täysin mahdollista, että oikeus toteaa syytteet heikoiksi ja prosessi jää ensimmäiseen oikeusasteeseen.

Mutta jotain on jo muuttunut. Julkisen keskustelun oma tuomioistuin on päätöksensä tehnyt – aivan kuten haastattelututkimus Räsäsen kuvitellusta syyllisyydestä osoittaa. Räsäsen oikeudenkäynnistä saattaa tulla lopputuloksesta riippumatta suuri vedenjakaja suomalaisessa yhteiskunnassa ja kansalaisten suhtautumisessa kristinuskoon. Arvoliberalismi on jo jakanut suomalaisen yhteiskunnan kahtia. Samat merkit nähdään kirkossa. Jälkikristillisenä aikana ei ole yhtenäiskulttuuria. Se on korvautunut sirpaleisen yhteiskunnan hajanaisella aatteiden huutokaupalla. Vaikka Räsänen todettaisiin syyttömäksi – mikä olisi hänen kokemansa monien vuosien myllytyksen jälkeen suuri helpotus – suurelle osaa yhteiskuntaa ja näemmä valtaosalle journalisteja ja mediaväkeä kirkko ja kristinusko ovat joka tapauksessa näissä aiheissa syyllisiä. Arvelen, että suurin dramatiikka “tapaus Räsäsen” kohdalla ei koskekaan häntä itseään – henkilökohtaista ahdistusta väheksymättä – vaan suorastaan kirkon asemaa yhteiskunnassa ja kristinuskon tulevaisuutta Suomessa.

 

 
artikkelibanneri Uusi tie