Mistä minut on tehty?

 

Olen keskellä aroja ja savanneja, jossa hiekka on ruosteenpunaista, kuin iltarusko. Tätä maisemaa riittää silmän kantamattomiin, kun poistuu kaupunkien vilinästä, jossa ihmiset kiirehtivät – ei oikeastaan mihinkään. Saan ajaa edelliseltä huoltoasemalta yli kaksisataa kilometriä, kunnes saavun seuraavalle toivoen, että siellä myydään bensaa. Ei ketään missään satoihin kilometreihin ja ohikulkevat autotkin vähenevät, mitä keskemmälle Australiaa saavun.

Asfaltilla makaa puoliksi syötyjä kuolleita kenguruita selällään, mahallaan tai kyljellään tien laidoilla yhtenään ja voin tuntea kuoleman hajun, kun kuuma asfaltti väreilee keskipäivän kuumuudesta ja hiljaisuus täyttää maiseman. Ollaan siis kaukana, keskellä ei mitään. Kuljen niillä mailla, joissa Australian alkuperäisasukkaat ovat aikoinaan vaeltaneet säiden ja luonnon mukaan ja asuttaneet maata siellä täällä. Nykyään heihin törmää pienissä syrjäisissä kylissä omissa oloissaan tai humaltuneena isompien kaupunkien kaduilla poliisien saattelemana selleihin selviämään. Jotkut heistä vielä kulkevat paikasta toiseen ja yrittävät ylläpitää vanhoista perinteistä kiinni. Suurin osa kuitenkin asustavat reservaateissa, joihin ei turisteilla ja valkoisilla ole asiaa. Niin on heidänkin historiansa muuttunut satojen vuosien myötä. Maa ei ole enää yksin heidän.

Missiokampanja ilmainen (IRR-TV)

Ihmettelen asuntoautoa ajellessani, kuinka niin kuumassa voi olla mitään elämää, joissa ojien uomat ovat kuivuudesta tyhjät eikä vettä ole saatavana satoihin kilometreihin. Miten elämää voi edes elää sellaisessa ympäristössä? Mutta kun katselee ympärilleen täytyy todeta, että voi ja kaunista sellaista. Puut ja kasvit on tehty sellaisiksi, että ne selviävät ja niillä on keinonsa imeä elämää syvältä maan sisästä ja varastoida kosteutta sisäänsä sadekauden aikaan. Toiset puut kantavat keltaisia, toiset valkoisia kukkia ja ne näyttävät voivan hyvin.

Mietin, miten monelle janoiselle eläimelle nuokin puut levittävät varjoksi oksansa tai kuinka kauniit moniväriset linnut lepäävät niiden oksilla, viettävät yönsä tai jatkavat sukuaan. Jotkut eläimet hakevat suojaa niiden vaaleasta rungosta ja lehdet kuulevat kuolemaa tekevän eläimen viimeiset huokaukset. Puiden alla maa on punaista, oranssia, keltaista tai ruskeaa. Ne tuntevat ja kuulevat tuulten viestit maailmalta ja niillä on tilaa levittäytyä valtavien arojen keskellä.
Kuinka paljon ne saavatkaan nähdä elämää ympärillään, vaikka minä en sitä samalla tavalla ohikulkiessani näekään. Kysyvätkö nämä puut koskaan luojaltaan, miksi ne eivät voisi kasvaa vesien varsilla kaloja katsellen, ihmisten riippukeinuja kannatellen tai tuntea oksissaan valkoisen puuterilumen? Ovatko ne milloinkaan kateellisia toisille puulajeille niiden toisenlaisesta sijainnistaan, tehtävästä tai pitemmästä elinkaaresta? Tyytyvätkö ne vain olemaan luojalleen mieliksi?

Monien satojen kilometrien jälkeen tajusin pohtivani vääriä kysymyksiä. Totta kai ne ovat tyytyväisiä paikastaan. Ei siksi, että ne olisivat jollekin mieliksi, vaan ne tietävät millaisista lastuista tai kaarnoista ne on tehty ja punottu. Nämä puut tuntevat vahvuutensa ja heikkoutensa ja juuri täällä tässä ilmastossa ja näiden asioiden keskellä ne parhaimmillaaan toteuttavat tehtäväänsä. Eivät nämä aron puut ja kasvit selviäisi kylmän pohjolan haasteista tai kylmien vesien sitkeät puut juurineen haasteista täällä paahtavassa kuumuudessa pilvettömän taivaan alla.

Tiedätkö sinä millaisista juurista, kaarnoista tai lastuista sinut on tehty? Löydätkö paikkasi kuumasta aavikoista, virtaavien vetten laitamilta vai jostain näiden välistä? Tiedätkö missä tai milloin parhaiten toteutat elämäntehtävääsi?

Ehkä minäkin vielä joskus näen oksillani kukkivia kukkia, jos vain löydän tehtäväni ja paikkani. Taivaan Isä meitä siinä auttakoon ja johdattakoon. Hän kuitenkin parhaiten tietää, mistä on meidät punonut, minkävärisistä langanpätkistä, paksuista vai ohuista. Onko kudottu mattopuissa, koneella puolan kanssa vai parsittu neulalla kokoon.

Siinäpä taas viikoksi pohdittavaa. Sinulla ja minulla.