Miksi Suomen valtiojohto vaikenee kristittyjen vainoista?

 

Samaan aikaan kun vielä ihmetellään Päivi Räsäsen raamattusitaattien käynnistämää ja tänään häpeällisesti viralliseen esitutkintaan edennyttä poliisin selvitystä, otsikoihin nousi uutinen Iranista kristillisen uskonsa vuoksi Suomeen paenneen ja Kemijärven seurakunnassa aktiivisesti toimineen Sardar-nimisen miehen kiireellisestä palautuksesta kotimaahansa.

Julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan hallintoviranomaiset – Migri ja Helsingin hallinto-oikeus – eivät uskoneet Sardarin kääntyneen aidosti kristityksi ja sen pohjalta tekivät päätöksen evätä häneltä turvapaikka. Perusteluissa kirjoitettiin, että Sardar voi elää Iranissa maltillisen kristityn elämää, joka nyt näyttää lehtitietojen mukaan jatkuvan iranilaisessa vankilassa, koska Sardar ilmeisesti pidätettiin välittömästi hänen saavuttuaan Iraniin eikä häneen ole saatu enää yhteyttä.

israelpvt

Helsingin hallinto-oikeus ja Migri eivät kuitenkaan ole ainoat tämän tragedian keskiössä, vaan tapahtunut heittää varjon myös ulkoministeri Pekka Haaviston ylle.

Miksi rohkenen olla tätä mieltä?

Siksi, että hänellä oli varmasti tiedossa Sardarin asia, kun hän otti maanantaina 19.8. vastaan Iranin islamilaisen tasavallan hymyilevän ulkoministerin Mohammed Javad Zarifin. Maamme ulkopolitiittisella johdolla olisi ollut mahdollisuus ensinnäkin viivästyttää Sardarin luovutusta Iraniin ulkoministerivierailun jälkeiseen aikaan. Lisäksi he olisivat voineet nostaa Sardarin asian esiin lehdistötilaisuudessa ja vaatia Zarifilta julkinen lupaus, ettei Iran kohdista minkäänlaista vainoa Sardariin eikä muihinkaan maassa oleviin kristittyihin, olivatpa he kristittyyn perheeseen syntyneitä tai islamin uskosta kääntyneitä.

Mutta ei. Ulkoministerien lehdistötilaisuudessa Haavisto kertoi nostaneensa esiin akuutteja ja polttavia kansainvälisiä kysymyksiä, joita olivat Iranin ydinsopimus JCPOA ja Hormuzin salmen merenkulun turvallisuus. Hän myös kertoi nostaneensa keskusteluissa esiin myös Iranin ihmisoikeudet ja mainitsi, että Suomi haluaa tukea Iranin ihmisoikeustilannetta.

Huomionarvoista oli, että Haavisto kertoi esittäneensä iranilaiselle vieraalleen vetoomuksen latvialaisen merimiehen vapauttamiseksi liittyen Iranin kaappaamaan Stena Impero -öljytankkeriin. Tämä siksi, koska Suomi hoitaa latvialaisten asioita Iranissa, kun Latvialla ei ole siellä diplomaattista edustustoa. Tätä vasten oli järkyttävää ja käsittämätöntä, ettei Haavisto esittänyt tässä maailman johtavien medioiden seuraamassa hetkessä minkäänlaista vetoomusta Sardarin puolesta.

En tietenkään tiedä, mitä Haavisto ja presidentti Sauli Niinistö puhuivat vieraansa kanssa suljettujen ovien takana, mutta he menettivät erinomaisen mahdollisuuden todistaa kristityille ja samalla koko maailmalle, että EU:n puheenjohtajana Suomi on aidosti huolissaan Iranin ihmisoikeusrikkomuksista myös kristittyjä kohtaan, ja että iranilaisten kristittyjen vainoaminen ei ole maan sisäinen asia. Kaiken kaikkiaan ulkoministerien lehdistötilaisuudesta jäi maku, että Suomi yrittää taas olla ”kokoaan suurempi” ja pyrkii sovittelemaan EU:n ja Iranin kaupallisia intressejä, joiden fokuksessa on ydinsopimus ja öljykuljetukset. Money talks!

Suomen ulkopoliittisen johdon on täytynyt olla tietoisia Ison-Britannian edellisen ulkoministerin Jeremy Huntin tilaamasta ja viime kuussa julkaistusta Truron piispan Philip Mounstephenin laatimasta raportista, jossa selvitettiin kristittyihin kohdistuvia vainoja Lähi-Idässä. Raportin teksti on lohdutonta erityisesti Iranin suhteen:

  • Kristittyjen ja muiden vähemmistöjen asema Algeriassa, Iranissa, Irakissa, Syyriassa ja Saudi-Arabiassa on saavuttanut hälyttävän tason.
  • Erityisesti Iranissa ja Saudi-Arabiassa valtion omistamien medioiden ja uskonnollisten johtajien esittämä vihapuhe kristittyjä kohtaan on vaarantanut kristittyjen turvallisuuden ja luonut sosiaalista suvaitsemattomuutta.
  • Kristittyjen kiinniotot, pidätykset ja vangitsemiset ovat yleisiä Iranissa ja Saudi-Arabiassa
  • Syyllisiä ovat yleensä ääriryhmät, kristittyjen perheet ja yhteisöjen jäsenet lukuun ottamatta Irania, jossa valtio on kristittyjen pääasiallinen vainoaja.

Maamme ulkopoliittinen johto ei ole myöskään voinut olla kuulematta Huntin laajalti esittämää huolta, että kristittyjen vainot Lähi-Idässä lähestyvät jo kansanmurhan tasoa.

Mitä sitten ulkoministeri olisi voinut tehdä?

Saman kuin Itävallan liittokansleri Sebastian Wurz pitäessään yhteisen lehdistötilaisuuden heinäkuussa 2018 Wienissä vierailleen Iranin presidentin Hassan Rouhanin kanssa. Wurz tuomitsi suorasanaisesti Iranin ja sen uhkaukset tuhota Israel:

Tänä muistovuonna [Israelin itsenäisyyden 70:s juhlavuosi], jolloin olemme erityisen tietoisia historiallisesta vastuustamme, haluan painottaa selvästi, että tuomitsemme jyrkästi kaikki antisemitismin muodot ja kaikenlaisen holokaustin halventamisen tai jopa kieltämisen. Israelin huolenaiheet on otettava huomioon. On täysin mahdotonta hyväksyä, jos Israelin oikeus olemassaoloon kyseenalaistetaan tai jos Israelin valtion tuhoamista vaaditaan.

Pelkään, että historia toistaa itseään.

Suomen presidentti ja hallitus katsoi läpi sormien, kun valtiollinen poliisi luovutti 6.11.1942 kahdeksan juutalaispakolaista natsien käsiin. Yhtä lukuun ottamatta heidät kaikki murhattiin Auschwitzissa. Jeesukseen uskovan Sardarin luovutus kristittyjä vainoavalle islamistihallitukselle täyttää aivan samat tunnusmerkit, ja saattaa olla, että Suomen hallitus tulee vielä pyytämään tätäkin luovutusta anteeksi, aivan kuten pääministeri Paavo Lipponen, joka marraskuussa 2000 esitti Suomen valtion ja kaikkien suomalaisten puolesta anteeksipyynnön juutalaisten luovuttamisesta Gestapolle 1942.

Lipposen ehdottomasti kunnioitettava teko osoitti, että suomalaisten poliitikkojen ymmärrys ihmisoikeusasioissa syttyy hitaasti ja valitettavasti liian myöhään. Juutalaisyhteisö ehti odottaa valtion virallista anteeksipyyntöä peräti 58 vuotta.

Suomalaisten hengellisten johtajien on noustava äänekkäästi vastustamaan hallintoviranomaisten ja valtiovallan yhdessä valitsemaa kristittyjen vastaista linjaa. Ekumeenisen neuvoston nimissä 22.8. annettu lausunto on oikean suuntainen, mutta tuli valitettavasti Sardarin kannalta liian myöhään.

Apostoli Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeen 8. luvun jakeissa 35-39 niistä haasteista, joita Jeesuksen seuraaminen jo 2000 vuotta sitten sai aikaan:

Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? On kirjoitettu: – Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa, meitä kohdellaan teuraslampaina.

Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Rukoillaan Sardarille ja hänen sadoille tuhansille Jeesukseen uskoville maanmiehilleen Jumalan yliluonnollista varjelusta, kestävyyttä ja voimia kestää vainot ja ahdistukset, joiden julmuudesta meillä suomalaisilla ei ole juurikaan käsitystä.

Viimeistelin tätä postausta Kansallisarkistossa ja kuunnellen samalla virolaisen tutkijan Toomas Hiion luentoa otsikolla Crimes agaist humanity during the time of Nazi-German and Soviet totaliarism (Rikokset ihmiskuntaa vastaan Natsi-Saksan ja Neuvosto-totaliarismin aikaan). En voi välttyä ajatukselta verrata nyky-Irania näihin viime vuosisadan hirmuhallintojen varhaisiin vuosiin, siksi samankaltaisilta heidän puheensa ja toimintansa tänään vaikuttavat.

Pelkään, että Iranin islamilainen tasavalta nousee ennen pitkää samalle totaliarismin tasolle, jos Euroopan johtajat valitsevat Iranin kauppasuhteiden edistämisen ihmisoikeuksien ja Israelin olemassaolon puolustamisen sijaan.