Kirjoittanut
Kirjoittaja on emeritusprofessori ja Radio Dein Päivän blogisti.Vuosituhannen alussa adventtina 2000 kirkkomme otti käyttöön uuden Jumalanpalvelusten kirjan. Uudistusta oli pitkään valmistellut piispa Yrjö Sariolan johtama käsikirjakomitea. Ehtoollisjumalanpalveluksen nimeksi otettiin lännen kirkon klassinen termi ”messu”.
Uudistuksen ideoihin vaikuttivat ekumeenisessa vuorovaikutuksessa ja tutkimuksessa saadut visiot sekä monet uudet jumalanpalveluskokeilut. Niiden kärjessä oli Suomen suosituimmaksi messuksi noussut Tuomasmessu.
Ilmassa oli innostuneen odotuksen tuntoa. Joko vihdoinkin meillä alkaisi uusi aika, jolloin jumalanpalvelukseen osallistumisen laskeva käyrä saataisiin kohti uutta nousua? Eläväinen messu vetäisi mukaansa myös ani harvoin kirkossa käyvät.
Uudistuksen keskeisiä ideoita olivat paluu varhaisen kirkon liturgiseen rikkauteen ja vahvaan luterilaiseen ehtoollisteologiaan. Nämä haluttiin yhdistää elämänmakuiseen tapaan toteuttaa messu ihmisläheisesti tavallista ihmistä koskettavalla tavalla. Hengellisen musiikin moderni tyyli perinteisen rinnalla hyväksyttiin messuun.
Keskeisenä tavoitteena korostettiin seurakuntalaisten osallistumista sekä messun valmisteluun että sen toteuttamiseen. Oli tullut ilmiselväksi, että kirkkomme jumalanpalveluselämän suurimpia heikkouksia on yhteisöllisyyden kokemuksen puute.
Yhteisöllisyyttä luodaan siten, että papit ja muut seurakunnan työntekijät yhdessä seurakuntalaisten kanssa valmistelevat ja toteuttavat messun.
Kaiken tämän tuli toteutua rukouksen ilmapiirissä. Rukouksen henki täyttää messun valmistelun ja toteutuksen Jumalan armon sielunhoidollisella läsnäololla. Uskottiin myös ripin renessanssiin.
Mikä on tilanne nyt reilun kahden vuosikymmen jälkeen?
Erilaiset tilastot ja kyselyaineistot osoittavat samansuuntaisesti, että kahden kymmenen vuoden aikana osallistuminen messuihin on vuosi vuodelta jatkuvasti laskenut. Seurakunnissa on pieni ydinjoukko, joka osallistuu messuun usein. Mutta niiden määrä, jotka käyvät kirkossa harvemmin, on radikaalisti laskenut. Seurakunnan toiminta on pienen piirin harrastus.
Vielä tätäkin dramaattisempi on uutinen, että papit kokevat messun sekä itselleen että seurakunnalle yhä vähemmän tärkeäksi. Yhä useammalle papille messu ei ole sen enempää seurakunnan elämän kuin papin omankaan hengellisen elämän keskus.
Syyskuussa julkaistujen tutkimustulosten mukaan vain 41 prosenttia papeista pitää jumalanpalvelusta henkilökohtaisesti merkityksellisenä. Muutos on suuri, sillä vielä yhdeksän vuotta sitten papeista 73 prosenttia piti messua erittäin tärkeänä.
Kanttorit ovat pappeja motivoituneempia, mutta muissa kirkon työntekijäryhmissä motivaatio on pappeja huomattavasti alemmalla tasolla. Lasten ja nuorten kanssa toimivista työntekijöistä vain 10-15% kokee jumalanpalveluksen henkilökohtaisesti tärkeänä. Kasvatuksen työntekijät eivät koe voivansa vaikuttaa mitenkään jumalanpalveluselämään.
Tutkimuksen julkistamisseminaarissa syyskuussa professori Kati Tervo-Niemelä totesi, että kirkon työntekijöiden oman hengellisen elämän hoitaminen on heikentynyt. Se taas on heikentänyt työhyvinvointia, työuupumus on lisääntynyt.
Vähäinen osallistuminen jumalanpalvelukseen on yhteydessä kyynistymiseen ja vähäiseen työlle omistautumiseen,totesi Tervo-Niemelä. Tutkimuksessa havaittiin omalla ajalla jumalanpalveluksiin osallistumisen edistävän työhyvinvointia..
Julkistamisseminaarissa päiviteltiin, että kun messu pitäisi toteuttaa yhdessä seurakuntalaisten kanssa, ei sitä toteuteta yhdessä edes toisten työntekijöiden kanssa. Eli vuosituhannen vaihteen uudistuksen tavoite messun yhteisöllisyydestä on jäänyt täysin toteutumatta!
Mistä syistä uudistus epäonnistui?
Viikko sitten (5.10.2023) Kotimaa-lehden päätoimittaja Freija Özcan esitti, että ydinsyy jumalanpalveluselämän alamäkeen on johtajuuden puute:
”Kun jostain innostutaan, se synnyttää innostusta. Jos seurakunnan johtaja ei ohjaa osallistamiseen ja innostamiseen, sitä ei tapahdu. Katse kääntyy siis kirkkoherroihin ja heitä johtaviin piispoihin. Hallintohimmelit kyllä osataan, mutta entäpä se varsinainen paimenen tehtävä, joka on johtamisen ydintä?” kysyy Kotimaan päätoimittaja.
Syyskuussa julkaistun tutkimuksen tulokset toteavat samansuuntaisesti: Seurakunnan johdolla ja ilmapiirillä on vaikutusta siihen, miten työtekijä kokee jumalanpalveluksen.
Freija Öczanin esittämän näkökohdan lisäksi haluaisin korostaa kolmea syytä jumalanpalveluselämän alamäkeen.
Ensinnäkin, harvassa seurakunnassa papit näkevät vaivaa sen eteen, että he kutsuisivat ja opastaisivat seurakuntalaisia ja muita työntekijäryhmiä osallistumaan messun valmisteluun ja toteutukseen.
Yhteisöllisyyden luominen vaatii kärsivällistä vaivannäköä ja opastusta sekä rohkeutta antaa oikeata vastuuta ei-papeille. Pappi pääsee helpommalla sunnuntaista toiseen aina vain itse lukemalla ne samat vanhat tekstit.
Toiseksi, messun toimittamista hallitsee lainkuuliainen virkamiesmäinen käsikirjafundamentalismi: Liturgia toteutetaan aina samalla tavalla – lukemalla yhdet ja samat tekstit kirkkokäsikirjasta. Tämä tekee messusta varsin tylsän.
Pohjimmiltaan messun kriisi on ilmaus kirkossamme vallitsevasta hengellisestä kriisistä.
Liturginen luovuus puuttuu. Tai sitten sitä ei uskalleta harjoittaa, koska luullaan, että kirkkolaki ja -järjestys kieltävät luovuuden. Kirkkokäsikirjan mukainen messun toimittaminen ei tarkoita kirjaimellista fundamentalismia. Messun rakenne on muuttumaton, mutta sanoituksissa saa käyttää luovuutta.
Vuoden 100 paikkeilla eläneiden Apostolisten isien kirjoituksista näemme, että varhaiskirkon liturgiassa piispa tai pappi lausuu vapaasti ”kiitosrukoukset Kolmiyhteiselle Jumalalle kykyjensä mukaan siten kuin Pyhä Henki häntä johdattaa”.
Kolmanneksi, messua toimittavat papit eivät ole sisäistäneet Pyhän Ehtoollisen valtavaa hengellistä rikkautta ja vaikuttavuutta. Papeilta puuttuu eukaristinen spiritualiteetti.
Pyhä ateria vahvistaa yhtymyksemme synnin ja kuoleman voittaneeseen Vapahtajaan – hänen ristinuhriinsa ja ylösnousemukseensa. Otamme vastaan tuoreen syntien anteeksiantamuksen ja yhdistymme Kristuksen persoonaan sekä hänen vanhurskauteensa ja kuolemattomuuteensa. Ylösnousseen Pyhä Henki uudistaa ja täyttää meidät.
Pyhässä messussa olemme uskomme ytimessä, niin lähellä Vapahtajaa kuin mahdollista. Pyhä Ehtoollinen enemmän kuin mikään muu vahvistaa meidän intiimin yhtymyksemme Vapahtajaan: ”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä.” (Joh. 6:56).
Jos papit sisäistävät tämän kaiken, mikään ei voi pidätellä heitä innokkaasti osallistumasta ja luovasti toteuttamasta messua niin usein kuin mahdollista!
Pohjimmiltaan messun kriisi on ilmaus kirkossamme vallitsevasta hengellisestä kriisistä. Elävä, reaalinen yhteytemme ylösnousseeseen Ristiinnaulittuun on liian heiveröinen. Kristuksen Pyhä Henki on joutunut syrjään, hän ei saa hallita sydämiämme.
Messun uudistaminen ja hengellinen uudistus ovat toisistaan erottamattomat.
