Kirjoittanut
Esko Murto on pastori Suomen Luther-säätiössä ja hoitaa Matteus-yhteisöään.
Eilen pitämässään istunnossa Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli erotti piispa Matti Väisäsen pappisvirasta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kapitulin päätös on odotetun mukainen, eikä sen laatijoiden päättelyä ole vaikea käsittää. Tuomiokapituli toimii omista lähtökohdistaan käsin johdonmukaisesti, seuraten sitä tietä, jolla kirkkomme johto on viimeiset vuodet kulkenut. Matti puolestaan tuntee ne, jotka hänet ovat piispanvirkaan kutsuneet, ja joiden kaitsemisen Kristus on Matille uskonut. Sitä paimensuhdetta, joka meidän välillämme vallitsee, ei tämä päätös voi katkaista.
Luther-säätiön ja Tampereen tuomiokapitulin välillä vallitseva erimielisyys voidaan tiivistää päätöksen toteamukseen: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko elää normaaliolosuhteissa.” Onko vallitseva tilanne todellakin normaali? Luther-säätiön ja Missionsprovinsenin toiminta ja koko olemassaolon oikeutus riippuu siitä (ja voidaan ehkä jopa sanoa, että vain siitä), millaiseksi kirkkomme tila arvioidaan. Meidän käsityksemme mukaan – ja tämän käsityksen jakavat myös monet, monet muut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntalaiset ja pastorit – me emme kirkossamme elä ”normaaliolosuhteissa”. Nyt ei ole kyse kuitenkaan kirkon huononevasta taloustilanteesta tai kirkkohäiden suosion laskusta, vaan kyse on asioista, jotka tekevät kirkosta kirkon: kirkon uskosta ja opista. Näissä asioissa teologinen romahdus alkaa olla ovella.
Keskusteluissa nostetaan kerta toisensa jälkeen esiin kirkon järjestys, ikään kuin se olisi koko kiistan ydin. Todellisuudessa erimielisyys menee paljon syvemmälle. Kirkon järjestys on tarkoitettu suojaamaan ja edistämään kirkon uskoa. Nyt käsissämme oleva järjestyksen alueella vallitseva riita on seurausta siitä, että juuri uskon alueella – kirkon ytimessä – on tapahtunut ja yhä tapahtuu hajaantumista. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä ei enää vallitse yksimielisyyttä uskon asioista, ja tästä johtuen myös järjestyksen alueella syntyy (kokolailla väistämättä) erimielisyyttä. Valitettavalla tavalla kirkkomme johto ei ole ryhtynyt näiden kiistojen myötä todelliseen teologiseen keskusteluun, vaan on paennut oppikysymyksiä hallinnon maailmaan.
Hallinto on tarpeen, mutta se ei ole itsetarkoituksellista. Kirkollisen hallinnon tehtävänä on auttaa ja tukea kirkon hengellistä elämää. Tuomiokapitulien toiminta viime vuosina ei ole kuitenkaan tätä päämäärää edistäneet – oikeastaan päinvastoin. Elääkö kirkko siis ”normaaliolosuhteissa”? Jo nekin kirkon jäsenet, joita ei juuri jumalanpalveluksissa näy, ovat alkaneet kysellä ”Mikä kirkkoa vaivaa?”
Tampereen tuomiokapituli pyrkii osoittamaan, että kirkollisen hätätilan tunnusmerkit – jotka oikeuttavat tai suorastaan vaativat seurakuntia kutsumaan oman piispan – eivät toteudu kansankirkkomme piirissä. Erimielisyytemme palaa lopulta tähän kysymykseen. Käsityksemme yhdessä kolleegojeni ja oman laumani kanssa on, että kirkossa ei voida enää jatkaa ”business as usual” -linjalla. Käsissämme on kriisi, joka mahdollisesti historian valossa osoittautuu kuolinkamppailuksi – en tiedä vielä kenen kuolinkamppailuksi. Kyse on paljon Matti vs. Matti (Väisänen-Repo) -asetelmaa suuremmasta kysymyksestä, paljon Luther-säätiötäkin laajemmasta.
