Kulttuurirelativismi kirkon ohjenuorana

 

 

SEKL neliöb. vko38. MJa

 

Viime aikojen merkillisimpiin ilmiöihin kuuluu piispojen toimiminen yliopistossa suoritettavan imaamikoulutuksen ja muhamettilaisen uskonnonopetuksen puolestapuhujina. Helsingin piispa on puolestaan avannut keskustelun kirkon tilojen luovuttamisesta muhamettilaisten käyttöön. Piispatentin uusin jokerikysymys Espoon piispanvaalissa olikin, minkä verran ehdokkaat ovat valmiita luovuttamaan kirkon tiloja muslimeille. Uusi kirkollisen kilvoituksen sarka on avattu.

 

 

Uskonnonopetuksesta näyttää vallitsevan laaja konsensus uskontokuntien välillä, vain muhamettilaiset epäilevät tulevaisuutta, kun sen arvellaan muuttuvan pelkästään globaalin etiikan opettamiseksi. Mahtaakohan myös muihin uskontoihin tunkea sama etiikka, joka Lutherin uudelleen tulkinnan avulla on paljolti läpäissyt kirkkomme? Siinä irtaudutaan ajatuksesta, että Raamatussa ilmoitettu Jumalan tahto, mm. dekalogi koskee kaikkea ihmiselämää. Kahdeksankymmenluvulla kehitetty uusi luterilainen etiikka, jonka mukaan vain usko on pysyvää, rakkaus muuttuvaa, leviää jo koulun uskonnonopetukseenkin.

 

Imaameille annetulla yliopistokoulutuksella saattaisi olla vaikutusta siihen, että myös muslimiopettajat saataisiin integroiduiksi länsimaisen liberalismin mukaiseen elämään. Poikkeavathan islamin eettiset  ratkaisut ja perinteet suuresti nykysuomalaisesta elämänmenosta. Alkoholinkäyttö, avoliitot ja homoseksuaaliset elämäntavat ovat seikkoja, joita muhamettilaiset eivät hyväksy mutta kirkkomme ei enää paheksu. Paasto, julkinen rukoileminen ja uskollisuus vuosituhantiselle traditiolle on myös kansankirkkoon sopimatonta. Aikovatko piispat ulottaa tasa-arvovaatimuksensa myös imaameihin, niin että kirkon tiloja luovutetaan vain jos naisimaamit hyväksytään?  Jos ei, niin syntyy varoittava esimerkki poikkeavasta käytännöstä, jota julkisoikeudellisessa yhteisössä ei voida suvaita.

 

 

Äskettäin kuulin autoradiosta katkelman keskustelua, jossa tuntemattomaksi jäänyt henkilö mainitsi, että kulttuurirelativismi on se suuntaus, jonka perusteella maassamme suhtaudutaan kaikkeen muualta tulevaan. Perinteiset suomalaiset ”arvot” käsitetään yksityisiksi vakaumuksiksi, joita voi esittää vain perhepiirissä. Niiden nojalla ei ole sopivaa arvioida tai eettisesti kyseenalaistaa globaalin moniarvoisen kulttuurin mukana maahamme rantautuvia elämäntapoja. Muuten, kristillisistä arvoista puhuminen on jo itsessään suostumista kristinuskon yleispätevyyden torjumiseen, kun sen sisältö käsitetään pelkästään inhimillisiksi valinnoiksi.

 

 

Kirkkoon sovellettuna tämä tarkoittaa sitä, että se loistava menneisyys, joka meille on tullut kristinuskon mukana, on häveliäästi tungettava yksityisyyden piiriin. Jos kristinuskosta tuodaan jotakin esille, se on sopivaa vain yksityisenä, ihmiskeskeisenä ja ihmisläheisenä toimintana, jolle ei uloteta kaikkia koskevia vaatimuksia. Voidaan pitää ’nallekirkkoja’, siunata kaikkea mitä vain eteen tuodaan siunattavaksi, kertoa naistenlehdissä uskosta yksityisenä egotrippinä vastauksena holtittoman elämän tuottamiin vaikeuksiin. Uskosta tulee näin pelkkää fiilistelyä, positiivista elämänasennetta ja se vauhdittaa sopivasti alkavan artistin, muusikon, näyttelijän tai tanssijan pääsyä julkisuuteen.

 

Julkisessa elämässä, tiedotuksessa, kouluopetuksessa, kunnalliselämässä, valtionhallinnossa tai korrektin virkapappeuden hoitamisessa on sopimatonta tuoda esiin kulttuurirelativismin ylittäviä arvoja. Tässä kollektiivisessa mielipidediktatuurissa, jonka nykyaikainen tietoyhteiskunta on kehittänyt, ne saavat enää esiintyä vain yksityisyyden ja perhe-elämän piirissä Neuvostoajan uskonnonvapautta hipovalla tavalla. Sinne median kontrolli ei toistaiseksi ulotu.

 

 

Kristinusko on jo nyt yliopistoteologiassa, koulun uskonnonopetuksessa ja julkisoikeudellisen kirkon julkituloissa onnistuttu enimmäkseen tunkemaan tähän postmodernin jälkeisen kulttuurin pakkopaitaan.

 

Näin elämästä tulee säälittävää siinä suhteessa, että siitä puuttuu sekä menneisyys että tulevaisuus. Siihen suurenmoiseen menneisyyteen, joka on annettu meille evankeliumissa ja josta kristityt ovat eläneet jo lähes kahdentuhannen vuoden ajan, on katkaistu siteet. Näin on syntynyt hullunkurinen tilanne. Se mikä elämässämme on arvokkainta ja kalleinta, mikä on myös olemukseltaan yleispätevää ja kaikkia koskevaa ja on historian aikana tuonut lähes kaiken myönteisen ihmiskunnan eksyvän, syntisen ja päättömänkin vaelluksen keskelle – Jumalan sana elämää ja oppia koskevana – se on nyt tungettu yksityiselämän peränurkkaan.

 

Julkista elämää sen kaikilla laidoilla hallitsevat ihmiset, jotka pitävät kristikunnan koko historiansa ajan paheksumia käsityksiä ja elämäntapoja nyt oikeuksina, välttämättömyyksinä, velvollisuuksina tai vähintään suvaitsevuuden kohteina. Luomisen, syntiinlankeemuksen, Kristuksen lunastustyön ja ylösnousemuksen sekä tulevan tuomion hylännyt kulttuuri asettaa nyt kaikki menneet sukupolvet tuomiolle edessään – tämä hylättyjen puolisoiden, huostaan otettujen lasten, kapakkafilosofoinnin ja viinanhöyryisten teatterintekijöiden sukupolvi, joka uneksii paremmasta maailmasta pantuaan arvokkaimman perintönsä säpäleiksi.

 

 

Postmodernismin jälkeinen kulttuurirelativismi on kaksipäinen peto: yleisen mielipiteen vaatimille asioille se osoittaa pelkkää suvaitsevuutta, kristinuskosta nousevalle yksiarvoiselle ja Jumala-keskeiselle maailmankäsitykselle sillä on tarjottavana pelkkää nollatoleranssia.

Sellaisena se heittää erityisen haasteen kristityille. Nykyinen herätyskristillisyys näyttää yrittävän ”kertoa Jeesuksesta” seuraten nykykulttuuria mahdollisimman pitkälle. Takana on kunnioitettava pyrkimys voittaa mahdollisimman paljon ihmisiä. Kiusauksena on väistää vaikeuksia pakenemalla yksilöhurskauteen.

 

Vaarana on, että usko jää vain yksityiseksi suhteeksi minun ja Jeesuksen välillä. Se on myös elämistä yhteisössä, Kristuksen ruumiin jäsenenä ja suostumista apostolien opetukseen ja sen seuraamisesta mahdollisesti koituviin vaikeuksiin..

Kristillisyys levisi kaikkein nopeimmin kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana. Kristittyjä pidettiin tosin silloin ihmiskunnan vihollisina ja vailla julkisia kansalaisoikeuksia olevina epähenkilöinä, jotka valtiovalta pyrki hävittämään.

 

Ilmestyskirjassa ovat Ylösnousseen Herramme sanat seurakunnille: ”Näin sanoo hän, joka avaa, eikä kukaan sulje ja joka sulkee eikä kukaan avaa.”

Viimeisen neljännesvuosisadan aikana kirkkomme on avannut sellaisia portteja, jotka Jumala on sulkenut: avioliiton pyhyyden, paimenviran, homosuhteet, moniuskontoisuuden. Samalla se on sulkenut ovia tunnustususkollisilta jäseniltään.  Jos vielä kirkon tilat avataan toisille uskonnoille ja lähetystyö lopetetaan, voi käydä niin, että yhä useamman luterilaisen kirkon ovet suljetaan Ruotsin esikuvan mukaisesti.

 

Äskettäin julkaistu Kati Niemelän tutkimus antaa varsin valaisevan kuvan siitä missä mennään. Naispappeuden myötä papisto on liberaalistunut, raamatun lukeminen ei kiinnosta, melkein kaikki naispapit kannattavat homoseksuaalisuuden hyväksymistä, kristinuskon opilla ja yksittäisillä raamatunkohdilla ei ole painoa.

On nähtävissä, että luterilainen kirkko väistyy vähitellen Helsingistä ja muista kaupunkikeskuksista jumalanpalvelusyhteisöjen ottaessa vähitellen hoitaakseen luterilaisen kristillisyyden. Kuljemme kohti aikaa, jolloin on valittava joko naispappeus ja homous tai kristinuskon ja luterilaisen kirkon säilyminen.