Kulttuurienvälisiä kohtaamisia häpeän kanssa

 

Asuttuani vuosia Israelissa olen hämmästynyt siitä, kuinka syvästi omaan taustaani, suomalaiseen kulttuuriin, näyttää juurtuneen häpeän tunne. Melkein voisi väittää, että se lävistää kansamme tai ainakin sen vanhempien sukupolvien mielenmaiseman. Nuori polvi varttuu globalisoituvassa maailmassa, jossa välimatkat lyhenevät ja monet kulttuurierot ovat haalistumassa. Silti joukossamme on edelleen paljon ihmisiä, joiden itsetuntoa häpeä on vaurioittanut.

Häpeä on mutkikas ilmiö. Teologisessa mielessä kärsimme kaikki syntiinlankeemuksen jälkeisestä häpeästä ja alastomuudesta, joka korjaantuu täydellisesti vasta uudessa luomisessa ylösnousemuksen jälkeen. Ymmärtääkseni myös synnissä eläminen ilman halua tehdä parannusta saa häpeän kasaantumaan yksilön elämään, oli hän siitä tietoinen tai ei. Mutta näiden lisäksi on häpeää, joka ei liity suoraan siihen, mitä olemme tehneet tai siihen, että olemme osa syntiin langennutta ihmiskuntaa. Se häpeä voi olla hyvin epämääräistä; sillä on taipumus kätkeytyä, ja sitä on vaikea tavoittaa ja analysoida. Syyllisyys sanoo: “Sinä teit väärin.” Häpeä sanoo: “Sinä olet vääränlainen. Et ole rakastamisen arvoinen. Olet hävettävä.” Syntien tunnustaminen ei tuo helpotusta, koska häpeän sumu on peittänyt alleen kaiken. On mahdotonta erottaa omaa persoonaa omista teoista.

SEKL, 22.6.-4.7.2021, neliöbanneri: Kansanlähetyspäivät (vuosisopimus)

Suomalaisen häpeän juuret

Tämän psykologisen ongelman taustalta löytyy yleensä vaikeita lapsuudenkokemuksia, jotka ovat murentaneet ihmisen perusturvallisuutta ja itsetuntoa. Välttelevä kiintymyssuhde ja varautunut kommunikaatiotyyli olivat suomalaiskodeissa ainakin aikaisemmin hyvin yleisiä, ja ne jo sinänsä ovat omiaan luomaan otolliset olosuhteet häpeän kasvulle, vaikkei perhe-elämään liittyisi mitään varsinaista tragediaa.

Kansallisella tasolla häpeän juuria voidaan jäljittää Suomen traumaattiseen historiaan: sota, katovuodet, nälänhätä ja köyhyys muodostivat sukupolvesta toiseen jatkuvan kiertokulun. Suomen asema puristuksissa kahden suurvallan välissä johti toistuvasti aseellisiin konflikteihin maaperällämme. Isovihan julma miehitysaika täyttäisi nykyään kansanmurhan määritelmän. Itsenäisyyskin saavutettiin Euroopan verisimpiin kuuluvan sisällissodan kautta.

Viimeinen kansallinen katastrofi olivat talvi- ja jatkosota lukuisine kuolonuhreineen. Nuoret miehet palasivat taistelukentältä fyysisesti ja psyykkisesti vammautuneina ja siirsivät hiljaisen ahdistuksensa seuraavalle sukupolvelle. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että jos vaikeita kokemuksia ei pystytä käsittelemään avoimesti, häpeä verhoaa ne. Tällainen tunne-elämän perintö vaikuttaa edelleen monen suomalaisen elämässä.

Suomalaisia huomioita israelilaisesta mielenmaisemasta

Olen tullut todella tietoiseksi oman kansani taipumuksesta häpeään vasta kun olen elänyt Israelissa vieraan kulttuurin keskellä. Peili, jonka israelilaiset tulokkaalle tarjoavat, heijastaa erilaisen kuvan kuin se, johon olen aiemmin omassa maassani tottunut. Katselemalla ja kuuntelemalla heidän vuorovaikutustaan voisi melkein päätellä, etteivät he häpeä mitään! He puhuvat kovaan ääneen ja suorasukaisesti eivätkä nolostu erehdyksistään. Sivullisesta voi vaikuttaa, että heillä on pohjaton itseluottamus. Myös myötähäpeä, toisen kömmähdyksistä kiusaantuminen, on siinä sosiaalisessa kentässä jokseenkin vieras tunne. Suomalaiselle ilmapiiri onkin monella tapaa vapauttava! No, kieltämättä toisinaan myös tuntuu, että hieman pienempi annos tuota vapautta tekisi elämän helpommaksi meille kaikille…

Totuus israelilaisten tunne-elämästä taitaa kuitenkin olla hieman mutkikkaampi kuin miltä äkkiä katsoen näyttää. Kun keskustelin aiheesta kauan maassa asuneen suomalaisen ystäväni kanssa, hän kommentoi omasta kokemuksestaan ja psykologian tutkimustulosten pohjalta, että myös israelilaisessa yhteiskunnassa on häpeää. Se vain useimmiten ilmenee hyvin eri tavalla kuin suomalaisilla. Suomalaiset vetäytyvät kontaktista ja muuttuvat ”näkymättömiksi,” jos jokin laukaisee heidän häpeän tunteensa. Israelilaiset puolestaan käyttäytyvät hyökkäävästi, kun he tuntevat itsensä uhatuiksi. Miksi reaktio on niin erilainen – en tiedä, mutta minulla on teoria: Sillä voisi olla jotain tekemistä kansan luonteen ja historian kanssa. Hiljaisuus ja huomaamattomuus on saattanut joissakin olosuhteissa toimia suomalaisten eduksi. Juutalaiset puolestaan kantavat kollektiivisessa perimässään muistoa kansaansa kohdistuneista toistuvista tuhoamisyrityksistä. He ovat sisäistäneet ajatuksen: jos et pidä varaasi ja taistele, sinut hävitetään.

Holokaustin haavoittava perintö

Selatessani tutkimusta aiheesta törmäsin koskettavaan tietoon: monet holokaustista selvinneet kärsivät tuskallisten muistojen lisäksi myös ahdistavasta häpeästä. On vaikea ymmärtää, mitä syytä järjettömän julmuuden uhrilla olisi tuntea häpeää! Siihen näyttäisi vaikuttavan ainakin kolme tekijää. Uhrin häpeä kumpuaa siitä ristiriitaisesta kokemuksesta, että jostakin käsittämättömästä syystä on itse selvinnyt tragediasta, kun miljoonat muut on surmattu. Toiseksi moni keskitysleireillä eloon jäänyt joutui tekemään kompromisseja arvojensa suhteen ja häikäilemättä taistelemaan selviytymismahdollisuuksistaan. Kun elämä sodan jälkeen taas normalisoitui, häpeä omasta käytöksestä nosti päätään. Kolmanneksi juuri perustetussa Israelin valtiossa kaikki joutuivat kamppailemaan – reaktio holokaustin uhreja kohtaan ei useinkaan ollut myötätunto ja kunnioitus, vaan kysymys: ”Miksi ette vastustaneet? Miksi annoitte natsien tehdä kaikki ne kauheudet?” Sotaa seuranneina vuosikymmeninä luotiin mielikuva voimakkaasta taistelevasta israelilaisesta. Holokaustin uhreille ja jälkeläisille psykososiaalista tukea tarjoavan järjestön johtaja John Lemberger totesi vuonna 1993: ”Yhteiskunnassamme oli vallalla vaikenemisen salaliitto.” Kukaan ei halunnut kuulla “heikoista” juutalaisista.

Etenkin Euroopan juutalaisten kärsimys vuosisatojen aikana on monessa suhteessa vailla vertailukohtaa. Juutalaisten reaktiot traumoihin eivät kuitenkaan ole uniikkeja – ne ovat yhteisiä koko ihmiskunnalle. Suomalaisten ja monien muiden kansojen kohtaloissa on paljon samoja piirteitä. Hiljaisuus, joka ympäröi kipeitä kokemuksia, kuulostaa minun korvaani hyvin tutulta. Emily Dutton kirjoittaa artikkelissaan holokaustin jälkeisestä elämästä: Haavoitetut sydämet reagoivat traumoihin kehittämällä suojakseen ylpeyttä ja valheellista vahvuutta sekä epäterveitä käyttäytymismalleja. Nämä siirtyivät seuraavalle sukupolvelle. Israelilaiset – kuten suomalaisetkin – sisäistivät vahvuuden vaatimuksen ja oppivat selviytymään.

Valoa pimeisiin piiloihin

Moni asia Israelissa ja Suomessa on muuttunut. Tänä päivänä molemmissa yhteiskunnissa keskustellaan paljon enemmän tekijöistä, jotka vaikuttavat lapsen emotionaaliseen kehitykseen. Herkkyys huomioida näitä asioita on nyt aivan toista tasoa kuin sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Häpeän tunteen petollisuus piilee kuitenkin sen taipumuksessa kätkeytyä sydämemme syvyyksiin ja siirtyä kaikessa hiljaisuudessa osaksi lastemme mielenmaisemaa. Yksi tehokas keino katkaista tämä sukupolvien ketju on rikkoa heikkoutta ja kipua ympäröivä vaikeneminen. Tätä olemme pyrkineet tekemään Caspari-keskuksen ja Machase-diakoniakeskuksen järjestämissä tabufoorumeissa, joissa tietoisesti nostamme keskusteluun vaikeita aiheita. Messiaaninen yhteisö on vielä nuori, ja sillä on suhteellisen rajalliset resurssit vastata sielunhoitotarpeeseen Israelissa. Myös asenteiden täytyy vielä muuttua, jotta uskovien on helpompi hakea apua tunne-elämän ongelmiin. Toivomme, että tabufoorumit voivat osaltaan olla herättelemässä keskustelua ja viemässä kehitystä oikeaan suuntaan.

Synti sydämissämme vaatii käsittelyä, muuten emme voi kasvaa yksilöinä ja kristittyinä. Häpeää ei kuitenkaan voi aina pyyhkiä pois syntien tunnustamisella. Vaikka häpeän lähde olisi psykologinen, se heijastuu kipeällä tavalla ihmisen hengelliseen elämään. Jos on aina uskonut olevansa hyväksytty vain suoritustensa perusteella, on mahdotonta tajuta syvästi Jumalan ehdotonta rakkautta. Useimmat meistä tekevät melkein mitä vain paetakseen vaikeita tunteita. Onneksi Jumala ei ole jättänyt meitä harhautuneiden ajatustemme valtaan, vaan antoi häpeämme ja kärsimyksemme Poikansa kannettavaksi. Ainoa toivomme on sallia Jumalan murtaa kovettuneet, pelokkaat sydämemme rakkaudellaan. Kukaan meistä ei ole Hänelle näkymätön. Hän kaipaa solmia kanssamme läheisen suhteen; Isän ja lapsen suhteen. Hän on luotettava ja turvallinen Isä. Se läheisyys on syli, jossa kaikki häpeään taipuvaiset sydämet voivat alkaa parantua.

 

 

Kirjallisuus:

Dutton, Emily: Survivorship and Shame: Tracing the Affective Afterlife of the Holocaust https://www.readcube.com/articles/10.29173%2Fcons22032

Hoffman, David: The Secret Suffering of Israel’s Holocaust Survivors    https://www.washingtonpost.com/archive/lifestyle/1993/04/23/the-secret-suffering-of-israels-holocaust-survivors/82c1a7ba-3233-4351-b4b8-f7387e291335/ 

Kettunen, Paavo: Kätketty ja vaiettu: Suomalainen hengellinen häpeä. Helsinki: Kirjapaja 2011.

Kettunen, Paavo: Häpeästä hyväksyntään. Helsinki: Kirjapaja 2014.

 

 

 
Kylvaja artikkelibanneri