Kirjoittanut
Viisi vuotta sitten kuulo-tasapainohermostani löytyi kasvain.
Kolme vuotta sitten jouduin ratsastusonnettomuuteen, jonka seurauksena sain aivovamman.
Puolitoista vuotta sitten vastasyntynyt vauvamme sairastui vakavasti.
Muutama viikko sitten saimme tietää, että talomme on homeessa ja koko omaisuutemme on sen seurauksena tuhoutunut.
Ei tunnu missään. En romahda. Pakko selvitä. Pääsemme yli tästäkin.
Kunnes tyttäreni toi eteeni tekemänsä taulun johon oli kirjoittanut:
“Ihmiset itkevät,
mutta eivät siksi että olisivat heikkoja,
vaan siksi,
Että he ovat olleet vahvoja liian kauan”.
Vahvuuteen sairastuminen on taitolaji. Pitää pystyä, pitää jaksaa, pitää suoriutua. Kaiken on jatkuttava, vaikka elämän edellytykset ympärillä romahtaisivat. Vaikka ihmiset ympärillä sanoisivat että lopeta. Vahvuus ja suorittaminen tuovat mukanaan hetkellisen pakopaikan. Ei tarvitse ajatella. Vahvuus ja suorittaminen luovat turvaa, vaikkakin valheellista sellaista.
Itkeminen tuo ihmisen toisenlaiselle paikalle. Oma ego on riisuttava. Se, joka haluaa vaikuttaa tärkeältä ja pätevältä. On kohdattava oma rajallisuus. Se, että ei pystykään kaikkeen. On kohdattava oma kipu ja ahdistus, pelko siitä että kaikki muuttuu, että mikään elämässä ei lopulta ole ihmisen omassa hallinnassa.
Uusimman kriisimme keskellä ystäväni kysyi minulta tärkeän kysymyksen: kuinka paljon on tarpeeksi? Kuinka paljon ihmisen on jaksettava tai tehtävä? Ja kuka sitä vaatii?
Lopulta elämässä on kai pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen kokisi olevansa riittävä ja kelpaava myös heikkona ja tarvitsevana. Että ihminen voisi olla paljaana ja avoimena myös Jumalan edessä ja todeta, että tämä tässä, minä itse ilman tekoja tai suorituksia, on tarpeeksi
