Ihmisiä ja ilmiöitä: Pastori Matti Hernesaho: ”Jeesus ei ole teinipojille mikään vitsi” Hyvät: Arabien parissa lähetystyötä tekevä Aaron Ibrahim kertoo miten tehdä vaikutus muslimeihin: ”Elä niin kuin opetat”

Kuinka Holokaustin kieltäjät vääristelevät historiaa ja miksi?

 

HILJATTAIN VIETETTIIN jälleen Holokaustin uhrien muistopäivää (27.1.2022). Yhä vuosikymmenienkin jälkeen maailma kysyy: Miten sellaista saattoi tapahtua sivistyneessä Euroopassa? Kenties yksi vastaus tähän kysymykseen on siinä, ettei Eurooppa ollut niin sivistynyt, kuin luulemme.

Holokaustin toimeenpanijat olivat kyllä korkeasti koulutettuja, mikä osoittaa, ettei korkea koulutus sellaisenaan varjele eksymästä polulta, jota kutsumme ihmisyydeksi, ja vajoamasta selittämättömään julmuuteen. Kenties korkeasti koulutettu ihminen osaa oikeuttaa ja selittää järjettömyyden niin, että se kuulostaa päällisin puolin järkeenkäyvältä.

Perheniemi neliöb. 17.-23.6.

Holokaustitutkija Robert Jan Van Pelt toteaa kylmäävästi Auschwitzin tuhoamisleiriä koskevassa teoksessaan:

”Yksi holokaustin hämmästyttävistä piirteistä oli se, että sen suunnittelivat, laittoivat alulle, toteuttivat ja saattoivat päätökseen tavalliset ihmiset, jotka osana normaaleja askareita olivat oppineet tappamaan.”

Miten kukaan saattoi tehdä sellaista toiselle ihmiselle?

Elokuvassa Shcindlerin lista on kohtaus, jossa natsikomentaja Amon Goeth joutuu hämmentävään ”moraaliseen ristiriitaan” itsensä kanssa huomatessaan olevansa rakastumassa kellarissaan majailevaan juutalaiseen palvelustyttöönsä, Helen Hirschiin, niin kuin toiseen ihmiseen rakastutaan. Goeth on hämmentynyt tunteistaan Heleniä kohtaan, tunteista, joita hänellä ei natsina saisi olla.

Goeth laskeutuu kellariin, jossa Hirsch on. Seuraa lähes 5 minuuttia kestävä makaaberi yksinpuhelu, jonka aikana Goeht astelee pelon ja kauhun kangistaman, sanattomana seisovan Helen Hirschin ympärillä. Helen tuskin uskaltaa hengittää Goethin kiertäessä häntä kuin hai saalistaan. Helen on täysin Goethin armoilla tietämättä mitä tämä aikoo. ”Olet oikeassa,” Goeth sanoo, kuin vastaten sanattomana seisovalle Helenille kysymykseen, jota tämä ei ole edes esittänyt. ”Ehkä tämä ei johdu meistä, vaan tästä kaikesta mikä on käynnissä,” hän hymähtää.

Goeth yrittää hämmentyneenä selittää tunteitaan tyttöä kohtaan, ei niinkään tytölle, vaan itselleen. Hänellä on nimittäin moraalinen ongelma. ”Haluaisin niin paljon vain koskettaa sinua hellästi? Millaista se olisi? Mitä väärää siinä voisi olla?” hän pohtii ääneen.  Sitten hän jatkaa yksinpuheluaan kuvaillen sitä ”moraalista” kamppailua, jota hän käy sisimmässään: ”Kyllä minä tajuan, että sinä et ole ihminen sanan täydessä merkityksessä…”

Juuri kun Goeth on suutelemaisillaan Heleniä, hän aivan kuin herää lumouksestaan – kuin tulisi järkiinsä – ja lyö, koska Helen, joka ei ole uskaltanut edes liikahtaa, on ”vietellyt” hänet.

Todisteiden virta

JUUTALAISTEN HOLOKAUSTI toisen maailmansodan aikana on maailman historian parhaiten dokumentoitu kansanmurha ja kuitenkin 77 vuotta myöhemmin me joudumme kysymään uuden kysymyksen: Kuinka kukaan voi kieltää ja sanoa, ettei sellaista edes tapahtunut? Olen lähes 15 vuota tutkinut holokaustihistoriaa harrastusmielessä juuri holkaustin kieltämisen näkökulmasta, koska tämä kysymys vaivaa minua.

Kuinka kukaan voi väittää, ettei ollut mitään kaasukammioita ihmisiä varten, että uhrien määrää – noin 6 miljoonaa juutalaista – olisi suuresti liioiteltu, eikä natseilla ollut ohjelmallisen suunniteltua teollisesti toteutettua kansanmurhaa? Sellainen ihminen ei elä samassa rationaalisessa ja moraalisessa universumissa muiden kanssa suhteessa historiaan.

Holokaustin kieltäjät saattavat itseoppineesti ja asiantuntemattoman korvissa hyvinkin vakuuttavan tuntuisesti puhua holokaustiin liittyvistä yksityiskohdista, kuten kaasukammioiden toiminnasta, jopa niiden ovien tiivisteistä, esitellä laskelmia krematorioiden vaatimasta koksin määrästä, Zyklon-B kaasun ominaisuuksista ynnä muusa. Jos kerran holokausti on totta, missä on Hitlerin kirjallinen käsky? he kysyvät. Niinpä koko holokausti on keksitty, he väittävät.

Kyseenalaistaessaan yksityiskohtia he eivät kuitenkaan näe todisteiden metsää yksittäisiltä puilta.

Shermer ja Grobman toteavat holokaustin kieltämistä käsittelevässä kirjassaan Denying History: ”Holokausti ei ole yksi ainoa tapahtuma, minkä vuoksi yksi ainoa fakta ei sen enempää voi todistaa sen tapahtuneen, kuin todistaa, että sitä ei tapahtunut.”

Sen sijaan, Shermer ja Grobman korostavat, holokaustihistoria koostuu valtavan laajasta kirjallisesta todistusaineistosta, silminnäkijätodistuksista, valokuvista, itse leireistä, joista muodostuu valtava yhdensuuntainen todisteiden virta. Se kulkee vuolaana koskena yhteen ja samaan suuntaan, jonka vesiputouksena on johtopäätös: Holokausti on totta.

Jotta kieltäjät olisivat oikeassa, keiden pitäisi olla väärässä?

Holokaustin kieltämistä tutkinut maailmankuulu professori Deborah Lipstadt kirjassaan Antisemitism – Here and Now summaa hyvin, miksi holokaustin kieltäminen on ristiriidassa ihan yksinkertaisen logiikan kanssa.

Holokaustilla on hänen mukaansa kyseenalainen kunnia olla maailman parhaiten dokumentoitu kansanmurha. Jotta kieltäjät olisivat oikeassa, kaikkien eloonjääneiden pitäisi olla väärässä, Lipstadt toteaa. Kenen muun pitäisi olla väärässä? Sivullisten. Niiden ei-juutalaisten, jotka asuivat Itä- ja Länsi-Euroopan kaupungeissa, taajamissa ja kylissä ja katselivat, kun heidän juutalaisia naapureitaan marssitettiin pois, laitettiin junissa keskitysleireille tai ammuttiin metsään ja jätettiin kuolemaan ojiin teiden varsille. Myös lukemattomien historioitsijoiden, jotka ovat tutkineet ja kirjoittaneet holokaustista viimeisten lähes 80 vuoden aikana, olisi joko oltava osa tätä massiivista salaliittoa tai sitten heitä olisi totaalisesti huijattu.

Mutta ennen kaikkea rikoksentekijöiden itsensä – niiden, jotka todella myönsivät syyllisyytensä – olisi oltava väärässä. Eloonjääneet sanovat: ”Tämä tehtiin minulle.” Tekijät sanovat: ”Minä tein sen.” Lipstadt kysyy miten kieltäjät voivat selittää sen, että yhdessäkään sotarikosoikeudenkäynnissä toisen maailmansodan päättymisen jälkeen ei minkään kansallisuuden edustaja ole kiistänyt, että nämä tapahtumat ovat tosia? He ovat saattaneet sanoa: ”Minut pakotettiin tappamaan”, mutta kukaan ei ole väittänyt, ettei tappamista olisi tapahtunut.

Lipstadt kysyy myös, miksi Saksalle laskettiin valtava moraalinen ja taloudellinen vastuu holokaustissa tehdyistä rikoksista, jos niitä ei tapahtunut? Kieltäjien mukaan vastaus tähän kysymykseen on yksinkertainen: ”Juutalaiset” pakottivat Saksan virkamiehet myöntämään syyllisyytensä valheellisesti ja uhkasivat estää Saksan pääsyn takaisin kansojen perheeseen. Mutta tässäkään ei Lipstadtin mukaan ole järkeä. Saksan johtajien täytyi tietää, että tämän mittakaavan kansanmurhan myöntäminen aiheuttaisi kansakunnalle kauhean perinnön, josta tulisi olennainen osa sen kansallista identiteettiä. Miksi maa kantaisi tällaisen historiallisen taakan, jos se mistä sitä syytetään ei olisi tapahtunut? Lisäksi 80 vuotta sodan päättymisen jälkeen, kun Saksa on nyt maailmanlaajuinen poliittinen ja taloudellinen johtaja, se olisi voinut julistaa, että ”se ei ole totta; juutalaiset pakottivat meidät sanomaan tämän vuonna 1945”. Sen sijaan Saksan hallitus loi Berliiniin massiivisen muistomerkin murhatuille juutalaisille.

Tämäkin on yksi epäloogisuus, johon kieltäjät nojaavat. He nimittäin vaativat, että yksi ainoa konkreettinen todiste riittäisi vakuuttamaan heidät holokaustista: Hitlerin kirjallinen käsky, jolla hän valtuutti kaikkien Euroopan juutalaisten murhaamisen. Sellaista ei ole löydetty. Todennäköisesti Hitler ymmärsi, että oli typerää laittaa allekirjoituksensa tällaiseen käskyyn, jota monet eivät ehkä olisi hyväksyneet, jos se olisi tullut julkiseksi, Lipstadt arvelee. Tässä voi hyvinkin olla perää. Hitler allekirjoitti aikanaan määräyksen Saksan salaisen ”T4” eutanasiaohjelman toteuttamisesta. Se aiheutti ilmitultuaan niin voimakasta arvostelua Saksassa häntä kohtaan, että hän määräsi ohjelman keskeytettäväksi.

Lipstadtin mukaan tärkeintä kuitenkin on, että historioitsijoita tällaisen asiakirjan puuttuminen ei vaivaa. Tutkijat eivät koskaan tee johtopäätöksiä yhden ainoan asiakirjan perusteella. Varsinkaan tällaisessa tapauksessa, jossa Kolmas valtakunta jätti jälkeensä valtavan määrän kirjallisia todisteita juutalaisten tuhoamiseen tähdänneestä hallituksen johtamasta ohjelmasta. Kieltäjät tietysti väittävät, että juutalaiset ovat väärentäneet nämä asiakirjat. Mutta jos näin olisi, Lipstadt kysyy, miksi ”juutalaiset” eivät myös väärentäneet Hitlerin itsensä laatimaa kirjallista käskyä?

Kieltäjien irrationaalisilla argumenteilla ei ole loppua. He väittävät, että jos Kolmas valtakunta, hallinto, jota he kuvaavat tehokkuuden ja vallan ruumiillistumaksi, olisi halunnut murhata kaikki juutalaiset, se olisi varmistanut, ettei ketään jäisi eloon todistamaan kuolemanleireistä. Koska eloonjääneitä oli elossa sodan päättymisen jälkeen, on se todiste siitä, että kansanmurhaa ei ollut ja että eloonjääneiden todistukset ovat valheita. Lipstadtin mukaan tämä on helppo osoittaa vääräksi. Kolmas valtakunta pyrki myös voittamaan sodan, mutta hävisi. Siksi oletus, että Kolmas valtakunta onnistui kaikessa, mitä se aikoi tehdä, on väärä.

Kuuluisa Irving -oikeudenkäynti Lontoossa

Kyse ei ole asianmukaisesta historiantutkimuksesta ja tosiasioiden tarkentamisesta taikka täsmällisemmästä tulkinnasta uudesta näkökulmasta. Ei myöskään siitä, että tosiasiat olisivat niin kiistanalaisen monitulkintaisia, että kukaan voisi todistusaineistoa objektiivisesti tarkastellen väittää, ettei holokaustia tapahtunut.

Holokaustin kiistäjien väitteet on punnittu jopa oikeudessa ja köykäiseksi havaittu. Kuuluisin oikeudenkäynti, käytiin vuoden 2000 keväällä, jolloin itseoppineena historiantutkijana esiintyvä holokaustinkieltäjä David Irving oli haastanut professori Deborah Lipstadtin oikeuteen kunnianloukkauksesta. Lipstadt oli, nyt jo klassikoksi muodostuneessa kirjassaan Denying the Holocaust kuvaillut Irvingiä vaaralliseksi antisemiittiseksi holokaustinkieltäjäksi. Irving haastoi Lipstadtin oikeuteen, joka siis käytiin suuren julkisuuden saattelemana Lontoossa keväällä 2000. Näistä vaiheista on myös tehty sangen uskollisesti tapahtumia kuvaava elokuva The Denial.

Irving hävisi monta kuukautta kestäneen oikeudenkäynnin, joka käytännössä vei loputkin hänen maineestaan. Oikeudenkäynnin jälkeen puolustuksen todistajan toiminut arvostettu Hitler-tutkija professori Richard Evans toteaa kirjassaan Telling Lies About Hitler saman minkä oikeuden tuomari Charles Gray loppulausunnossaan: Oikeudenkäynnin aikana puolustus oli käynyt läpi ja dokumentoinut perusteellisesti lähes kolmekymmentä esimerkkiä siitä, kuinka Irving ”merkittävällä tavalla” vääristeli todistusaineistoa, jätti mainitsematta tosiasioita, käänsi tekstejä väärin voidakseen esittää historian ideologiansa mukaisessa valossa. Oikeuden mukaan kyse ei voinut olla tahattomista virheistä, jollaisia sattuu kaikille tutkijoille, sillä Irvingin ”virheet” tapahtuivat poikkeuksetta ja johdonmukaisesti aina samaan ideologiseen suuntaan: Hitlerin vapauttamiseen vastuusta ja holokaustin kiistämiseen. Kansanomaisesti todettuna, Irving pyrki kirjoittamaan historiaa sellaisena, kuin se olisi näyttänyt Hitlerin näkökulmasta.

Kuten Evans toteaa kirjassaan: ”Irving ei hävinnyt oikeudessa mielipiteidensä. tähden, vaan koska hänen havaittiin tahallaan vääristelleen todisteita … Irving ei tutkinut tai tulkinnut tapahtumia, hän väänteli todistusaineistoa saadakseen kaiken näyttämään siltä, että mitään ei ollut tapahtunut.”

HOLOKAUSTIN kiistämisessä on yhä kyse samasta. Ei historiasta tai legitiimistä historian tulkinnasta, vaan ideologiasta, johon sopii profeetta Jesajan huudahdus:

”Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi! Pimeyden he kääntävät valoksi ja valon pimeydeksi, karvaan makeaksi ja makean karvaaksi.” (Jesaja 5:20)

Mihin holokaustin kiistäjät pyrkivät? 

Israelilainen holokaustitutkija Yehuda Bauer on todennut: ”Kieltäjät yrittävät luoda edellytykset sille, että juutalaisten oikeus elää holokaustin jälkeisessä maailmassa voitaisiin kieltää.” Hän jatkaa kuvailemalla holokaustin kieltäjien pyrkimystä näin:

”Holokaustin kieltäjien tavoite länsimaissa on poliittinen – yleisesti ottaen he haluavat puhdistaa natsismin ja fasismin sekä aivan erityisesti Adolf Hitlerin maineen sekä edistää antisemitismiä ja toisinaan Israelin vastaisia asenteita. Arabi- ja muslimimaailmassa holokaustin kieltämistä näyttää ajavan ensisijaisesti tavoite heikentää Israelin valtion olemassaolon voimakkaaksi koettua oikeutusta.”

Tarvitsemme sitä, että meitä muistutetaan holokaustin tapahtumista toistuvasti. Siinä missä natsit yrittivät hävittää juutalaiset, holokaustin kieltäjät yrittävät hävittää heidän historiallisen muistinsa. Emme saa unohtaa, jotta sellainen ei toistuisi.

Holokaustin uhrien muistopäivällä on siksi tärkeä paikkansa. Sitä ei myöskään saisi muuttaa vain ”vainottujen muistopäiväksi” kuten Suomessa on tehty. Tällainen relativointi sisältää kaikessa mahdollisessa hyvää tarkoittavassa tahattomuudessaan holokaustin kieltämisen siemenen.

Vaikka holokaustin kieltäminen on yhä tänään – Jumalan kiitos – sangen marginaalinen ilmiö, joka ei vieläkään ole täysin toipunut Irvingin oikeudenkäynnin aiheuttaman murskatappion myötä tapahtuneesta julkisesta maineenmenetyksestä, on tämänkin ilmiön suhteen syytä olla valppaana. Vuosikymmenien mukanaan tuoma historiallinen etäisyys tapahtumiin, hengissä selvinneiden sukupolven pienentyminen ja lisääntyvä tietämättömyys sekä internetin suomat mahdollisuudet disinformaation levittämiselle löytävät holokaustin kiistämiselle otollisen maaperän samalla kun antisemitsimi Euroopassa on jälleen nostamassa päätään.

Kuten Amerikan holokaustimuseon johtajanakin toiminut kirjailija Walter Reich hyvin sanoo:

”Mikä olisi sen parempi keino tehdä maailmasta jälleen turvallinen antisemitismille, kuin kieltää holokausti?”