Kristinuskon tilan katoaminen

 

 

Viime keväänä julkaistun uskonnollisuustutkimuksen mukaan suomalaisista vähän yli neljäsosa uskoo Jumalaan. Loput ovat epäilijöitä, jumalankieltäjiä tai henkilöitä, jotka ovat kyllä uskonnollisia, mutta eivät kirkon opetuksen mukaan.

Sansa Neliöb. 14.11.-13.12. MJa

Nuo kolme neljäsosaa näyttävät saaneen sellaisen otteen kirkon hallinnosta, että vaikuttavat päätökset tehdään silmällä pitäen heidän pysymistään kirkon jäseninä ja veronmaksajina. Kirkon päätöksenteossa ei sen vuoksi paina mitään Raamatun sana, kirkon tunnustus, Vähä katekismus tai kirkkolaki. Yleisen mielipiteen ja median suosion puuskia seurattaessa kristinuskosta ei sovi puhua.

Toinen tuoreempi tutkimus toi julki erikoisen seikan. Nykyinen rippikoulu nauttii suurta suosiota nuorten keskuudessa, mutta jo parin vuoden päästä sen käyneistä pojista suurin osa kieltää kristinuskon totuudet. Syyksi voi epäillä kristinopin opetuksen minimointia ja nuorisokulttuurien ihannointia. Tunnelman luomiseen keskittyvä rippikoulu on kadottanut sen sisällön, jossa synti esitetään kadottavana ja evankeliumi Kristuksesta ainoana pelastukseen vievänä tienä.

 

Uskonnonopetusta kouluissa ollaan muuttamassa uskontotiedon opettamiseksi. Systeemihän tarkoittaisi, että uskonnonopetus järjestetään tavalla, joka loukkaa kaikkien uskontojen pyrkimyksiä, kun mitään uskontoa ei pidetä totena. Se merkitsisi poikkeamista länsimaisen kulttuurin perinteestä, jonka mukaan maallinen valtio on yleensä jättänyt uskonnon yksilöiden ja kirkkojen omaksi asiaksi eikä ole yrittänyt sekoittaa siihen omia ”vakaumuksiaan”. Uskonnollisen opin sisältöön ei ole puututtu, ellei lakia ja hyviä tapoja ole rikottu.

Valtion ”maailmankatsomuksen” levittäytymistä kaikkialle voi pitää käänteisenä länsimaiselle uskonnonvapaudelle. Totalitaariset valtiot ovat katsoneet eri aikoina oikeudekseen määrätä ja rajoittaa ihmisten uskonnollisen elämän sisältöä.

 

Kristinuskon opettaminen ja sen perusteiden esiintulo mediassa ja julkisissa tiloissa käy harvinaiseksi kirkon itsesensuurin ja toimittajien arvomaailman yksipuolisuuden johdosta. Sen johdosta mediassa yleistyy kristinuskon esittäminen vain vääristelevin tai vähättelevin kommentein.

Kristinuskon poissaolo julkisuudesta luo merkillisen ilmiön. Ylen määrin kulttuurin tyhjyys tuottaa kristinuskon sisältöä, historiaa ja merkitystä väärentäviä tai parodioivia ohjelmia, näytelmiä ja propagandaa.

 

Myös kirkossa on alettu seurata yhteiskunnan ”maailmankatsomusta”. Tällä hetkellä se sattuu olemaan totalitaarinen moniarvoisuus. Ei riitä, että maailma on moniarvoinen, myös kirkon on oltava sitä. Se tarkoittaa vähemmistöjen, homojen ja pakanoiden oikeuksien kunnioittamista tavalla, jossa muunlaisia käsityksiä ei saa tuoda julki. Näitä oikeuksia ajettaessa ei määräenemmistösäännöksiä kunnioiteta, joten niiden kumoaminen näyttää olevan myös kirkolliskokouksen esityslistalla.

Etiikasta on tullut vain ”ylimääräisten” hyveiden harjoittamista ja vaikenemista alkeellisista paheista. Raamattuargumentti ei sovi puheisiin muodollisesti eikä sisällöllisesti. Vapaaehtoinen kristillinen elämä, hartaudet, rukous, jumalanpalveluselämä kuihtuu. Kirkon muisti, traditio, katoaa.

Kirkolliskokouksen esityslistat ovat tyhjentyneet teologiasta. Kuntaliitokset ovat nykyisen palvelu-uskonnon johtotähtenä. Lähetystyötä ajetaan alas ja korvataan toiminnalla ihmisoikeuksien puolesta ja kannanotoilla eriarvoisuutta vastaan. Maailman pahuutta torjutaan yhtymällä maailmallisiin boikotteihin.

 

Arkkipiispa Vikström keksi aikanaan kaksi iskulausetta. Niiden mukaan kirkolla on sosiaalinen tilaus. Kansankirkon etiikka ei voi olla erilaista kuin ympäröivän yhteiskunnan etiikka. ”Tilausta” on noudatettu kohta kolmekymmentä vuotta. Toimintaan osallistumattomat on pyritty kokoamaan sen hallintoon. Tilaa on annettu kaikille, jotka sitä tahtovat – välinpitämättömille, epäilijöille, jotka eivät yhdy kirkon uskon tunnustukseen – aina pappeja ja piispoja myöten. Tilaa on niille, jotka eivät usko Kristuksen ylösnousemukseen eikä jumaluuteen. Myös erilaiset kristillisen etiikan vastaiset ilmiöt ja elämäntavat ovat saaneet tilaa kirkossa, ensiksi jäsenten ja sitten sen palvelijoiden elämässä. 

Kirkon ovet ovat nyt avautuneet kaikille, jotka eivät yhdy sen perusteisiin. Samalla ne ovat sulkeutuneet niiltä, jotka ovat halunneet uskoa ja toimia sen tunnustuksen mukaan. Siitä kenelle on tilaa, on tullut normi, joka heittää ulos sen, jolla ennen oli tilaa. Kun ”epänormaali” on saanut vallan kirkon elämässä, niin ”normaalista” on tehty sallittua tai vainottua konservatiivisuudesta tai liberaalisuudesta riippuen.

Pakanuuteen kääntyvä kansa siirtyy kristinuskon korvikkeisiin, nimiäisiin, Prometheus-kursseille ja elvismessuihin. Se ei tarvitse kirkkoa tullakseen kristityiksi, mutta se kaipaa kirkon hyväksymistä ja läsnäoloa tunteakseen olonsa turvatuksi epäuskossaan.

 

Jossakin teoksessaan Erno Paasilinna kertoi valaisevan esimerkin vallan kahvasta. Niihin aikoihin, jolloin sähköt vasta yleistyivät maaseudulla, kunnan sähkölaitos Suomussalmella toimi rajavartioasemalla. Vartion päällikkönä toimineen ylikersantin tapana oli esitellä vieraille voimalaitoksen toimintaa seuraavalla tavalla. Hän pyysi heidät takahuoneeseen, näytti sen seinässä sijaitsevaa kytkintaulua ja väänsi sen kahvasta sanoen: ”Nyt on Suomussalmi pimeänä!” Hetken kuluttua hän käänsi sen takaisin sanoen: ”Nyt on Suomussalmella valot!”

Näin toimii vallan kahva myös kirkossa. Yleiseen mielipiteeseen kytkeytynyt keskinkertaisuus nykii nyt kirkon kammesta sammuttaen todellisen seurakuntaelämän siellä missä sitä esiintyy.  Kirkon tunnustukselle uskollisia se karsii, mutta ei löydy sellaista harhaoppia, jonka edustajat eivät pääsisi papinvirkoihin. Suhdetoiminta kansanjoukkojen ja maallisten mahtien kanssa on sen sisältönä.

Tuomiokapitulien suruton vallankäyttö nojaa kahteen lainkäytön oljenkorteen, joiden mukaan piispainkokouksen päätökset ylittäisivät perustuslain suomat oikeudet ja papin toimittama jumalanpalvelus ei olisi uskonnonharjoitusta. Kirkon nykyisissä toimissa ei kuulu Kristuksen ääni, vaan todellisuudesta vallan kahvasta vetää juuri tuo vieraantunut enemmistö.

 

Siionin kanteleesta löytyy laulu, jossa on sanat: ”Herran sana on se kahva, johon tartun uskoen…” Niin kauan kuin kirkko piti kiinni siitä, se sai opettaa kaikkia ja kaikkialla, kenenkään estämättä. Jumalan sana raivasi kirkolle myös tilan yhteiskunnassa, niin että se saattoi ylläpitää toimintaansa.

Maailma, jossa kristinuskolla ei ole tilaa, vaipuu yhä syvempään epätoivoon synnin ja kuoleman mahtien edessä. Sitä ei voiteta suhdetoiminnalla, laskelmoivilla ohjelmilla tai kysymällä siltä neuvoa mitä tehdä. Kirkolla on sen vuoksi todellisuudessa vain yksi vallan käyttämisen muoto. Se on Jumalan sanan julistaminen tälle maailmalle. Siitä on ensin itse elettävä ja sen jälkeen julistettava se maailmalle.