Voivatko Jeesukseen uskovat juutalaiset perustaa omia, messiaanisia seurakuntia vai onko se uskovien yhteyden rikkomista? Miksi juutalaisuskovat ympärileikkaavat poikansa, vaikka Paavali sanoo, että se on yhdentekevää? Ovatko Jeesukseen uskovat juutalaiset jokin lahko? Tällaisia kysymyksiä saattaa pyöriä suomalaisenkin kristityn mielessä, kun hän kuulee messiaanisista juutalaisista.
Apostolien tekojen 15. luvussa kuvataan vähän vastaavanlaista hämmennystä, mutta asetelma oli päinvastainen: alkuseurakunnan juutalaisuskovat ihmettelivät, mitä tehdä pakanoille, jotka olivat lähteneet seuraamaan Jeesusta. Osat ovat siis vajaassa 2000 vuodessa vaihtuneet. Kirkko ei aina oikein tiedä kuinka suhtautua messiaanisiin juutalaisiin, jotka eivät asetu mihinkään tuttuun lokeroon. Yleensä helpointa on ollut jättää heidät huomiotta. Menneinä vuosisatoina suhtautuminen oli paljon ankarampaa: kristityksi kääntyvän juutalaisen oli tehtävä selkeä pesäero menneeseen ja hylättävä juutalaisuutensa.
Varhain katkotut juuret
Kuitenkin tutkimus on todennut, että alkukirkossa juutalaisuskovat noudattivat edelleen juutalaista lakia. Tällaista ryhmää kutsuttiin nasaretilaisiksi, ja kirkon pylväät Pietari, Paavali ja Jaakob kuuluivat heihin (Apt. 24:5; kts. Antti Laadon luento). Eikä Paavalinkaan suhtautuminen ympärileikkaukseen ollut niin kielteinen kuin ensilukemalta voisi ajatella. Hänen kirjeidensä kohdalla on tärkeää ymmärtää, kenelle hän puhuu. Galatian seurakuntiin oli tullut opettajia, jotka vaativat pakanakristittyjä ympärileikkauttamaan itsensä, ja tätä Paavali vastusti kiivaasti. Toisaalla Apostolien teoissa kerrotaan, että hän ympärileikkautti Timoteuksen, jonka äiti oli juutalainen (Apt 16:3).
Monet messiaaniset teologit sanovat, että välirikko pakanakristittyjen ja juutalaisuskovien välillä oli kirkkohistorian pahin skisma, jonka hengellisestä juuresta ovat versoneet myöhemmät kristikunnan pirstoutumiset.
Åbo Akademin Vanhan testamentin eksegetiikan ja judaistiikan professori Antti Laato kirjoittaa raskauttavista asioista, jotka tapahtuivat ensimmäisinä vuosisatoina:
Kristillisen kirkon vakavimpiin teologisiin virheisiin kuuluu juutalaiskristittyjen ryhmien ”tuhoaminen”. [- – -] Nasaretilaisten savustaminen ulos kirkosta tai heidän pakottamisensa pakanakristilliseen muottiin johti siihen, että kristinuskon juuret irtautuivat juutalaisuudesta ja osittain tämän myötä myös Vanhasta testamentista. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö juuri nasaretilaisten ryhmä olisi edustanut sitä UT:n sallimaa oikeaa juutalaiskristillisyyttä, jonka edustajina olivat – ei vähemmän kuin Herran valtuuttamat apostolit Pietari, Jaakob ja Paavali. [- – -] Toisaalta kristinusko oli saavuttanut merkittävän aseman 300-luvun alussa jKr. Siitä oli tullut Rooman vallan virallinen uskonto. Pakanakristillisyys sai yhä enemmän jalansijaa, ja juutalaisuus koettiin vieraana. Ampuessaan rajusti tykeillään juutalaiskristittyjä vastaan nämä tykit samalla ponnahtelivat taaksepäin ja suistivat kristillisen kirkon oikeasta apostolisesta uskosta monisatavuotiseen dilemmaan. Kristillisellä kirkolla on juutalainen Vapahtaja ja juutalaiset apostolit, mutta ei enää juutalaiskristillisyyttä.
Monet messiaaniset teologit sanovat, että välirikko pakanakristittyjen ja juutalaisuskovien välillä oli kirkkohistorian pahin skisma, jonka hengellisestä juuresta ovat versoneet myöhemmät kristikunnan pirstoutumiset.
Paluu juurille
Tänä päivänä osa kristityistä on hyvin kiinnostuneita uskonsa juutalaisista juurista. Tässä ei ole kyse ensisijaisesti historiallisesta mielenkiinnosta, vaan vakuuttumisesta siitä, että juuriin pureutumalla tavoitetaan jotakin seurakunnan alkuperäisestä juutalaisesta luonteesta. Yhdysvaltalaisen messiaanisen teologin Mark Kinzerin mukaan toteutuakseen tämä edellyttää Jeesusta seuraavien juutalaisten opetuslasten näkyvää läsnäoloa kirkossa. Se puolestaan vaatii kristityiltä rehellistä omien asenteiden, uskomusten ja tapojen arviointia, jotta seurakunnan keskellä on mahdollista noudattaa juutalaista elämäntapaa.
Kristittyjen ja juutalaisten identiteetti on vuosisatojen ajan rakentunut vastakkainasettelulle ja siksi raja-aitojen purkamiseen tarvitaan tietoista työskentelyä. Suomessa on melko vähän juutalaisia, joten nämä kysymykset eivät kovin usein aktualisoidu seurakuntien elämässä, mutta lähetystyössä ja kansainvälisissä yhteyksissä Jeesukseen uskovia juutalaisia kohdataan usein. Täällä kotimaassa messiaanisten juutalaisten aseman pohtiminen toimii vähintäänkin hyvänä mentaalisena harjoituksena. Mihin perusoletuksiin teologiamme rakentuu? Olisiko seurakunnissamme tilaa juutalaiselle tavalle seurata Jeesusta?
Apostolit juutalaisuskovan kutsumuksen malleina
Messiaaninen liike on keskellä valtavaa rakennusprojektia: millainen 2020-luvulla elävän Jeesukseen uskovan juutalaisen identiteetin ja elämäntavan tulisi olla? Kukaan ulkopuolinen ei voi sitä heidän puolestaan määritellä; me ei-juutalaiset voimme vain tukea juutalaisia veljiämme ja sisariamme ja antaa heille tilaa löytää vastauksia. Identiteetti on aina hyvin henkilökohtainen ja herkkä asia, eikä sillä alueella myöskään minkäänlainen painostus ole hyväksyttävää. Monet Jeesukseen uskovat juutalaiset ovat kuitenkin viime vuosikymmeninä vakuuttuneet siitä, että juutalaisuus on heille Jumalan antama kutsumus, ja he haluavat elää sitä todeksi.
Kinzer näkee Uudessa testamentissa kolme erilaista tapaa seurata Jeesusta juutalaisena ja soveltaa sitä myös tämän päivän messiaanisiin juutalaisiin. Paavalin kutsu oli tavoittaa pakanoita evankeliumilla, ja hän painotti pakanoiden vapautta suhteessa juutalaiseen lakiin. Itse Paavali kuitenkin säilytti yhteyden juutalaiseen elämäntapaan.
Toista, kristikunnalle vieraammaksi jäänyttä Jeesuksen seuraamisen mallia edusti apostoli Jaakob ja hänen johtamansa seurakunta Jerusalemissa. He elivät kiinteässä yhteydessä muihin juutalaisiin ja kävivät temppelissä. Heillä ei luultavasti ollut kovin paljon kontakteja muiden kansojen jäseniin mutta he todistivat Messiaasta Israelille.
Apostoli Pietarista puolestaan ei tiedetä kovin paljon, mutta hän näyttäisi asettuvan kutsumuksessaan jonkinlaiseen välimaastoon. Galatalaiskirjeessä (2:7–9) Paavali mainitsee, että Pietarin tehtävä oli toimia juutalaisten parissa. Toisaalta Apostolien teoissa (luku 10) kuvataan, kuinka Pietarilla oli keskeinen rooli ovien avautumisessa lähetystyölle muiden kansojen keskuuteen.
Kuinka juutalaisen kutsumus voisi toteutua kirkossa?
Kinzer hahmottelee erilaisissa tilanteissa elävien juutalaisuskovien kutsumuksen erityispiirteitä. Hänen mukaansa messiaanisiin seurakuntiin liittyneiden juutalaisten tulisi seurata apostolien mallia siinä, kuinka he tulkitsivat luovasti raamatullista ja juutalaista traditiota Jeesuksen opetusten, ristinkuoleman ja ylösnousemuksen valossa. Tuloksena olisi tunnistettavasti juutalainen elämäntapa, jossa juutalaisen perinteen auktoriteetti hyväksytään mutta joka kuitenkin ankkuroituu Uuden testamentin opetuksiin.
Myös tänä päivänä juutalaisuskovien läsnäolo Kristuksen ruumiissa on teologisesti merkittävä asia. Heidän läsnäolonsa muistuttaa jatkuvasti Jumalan uskollisuudesta ja siitä, että kirkon olemassaolo juontaa juurensa Israelin kansan kertomukseen. Se kertomus jatkuu edelleen.
Juutalaiset, jotka ovat löytäneet itselleen hengellisen kodin kirkkojen piiristä, kohtaavat Kinzerin mukaan hieman erilaisen haasteen. Heidän lähtökohtansa on sitoutuminen oman kirkkonsa perinteeseen, mutta sitäkin on tietyissä rajoissa mahdollista arvioida ja yhdistää juutalaiseen traditioon. Aineksia tähän he voivat saada tutustumalla klassisiin rabbiinisiin teksteihin ja juutalaisyhteisöjen elämään. Heidän tulee oppia uskon juutalaisista juurista ja hyödyntää sitä tietoa, jota on jo syntynyt kirkon ja juutalaisten oppineiden vuorovaikutuksessa.
Entä miten seurakunnan johto voi tukea juutalaista jäsentä silloin kun suurin osa seurakuntalaisista on ei-juutalaisia? David J. Rudolph kirjoittaa, että on tärkeää rohkaista kastettua juutalaista joka tapauksessa pysymään juutalaisena tai jos hän on vieraantunut juuristaan, tutustumaan niihin. Häntä voi rohkaista pitämään oman seurakunnan lisäksi yhteyttä myös johonkin juutalaisyhteisöön. Perheitä voi kehottaa viettämään sapattia ja juutalaisia juhlia ja noudattamaan kosher-ruokasääntöjä. Voi löytyä rabbi, joka suostuu suorittamaan lapselle ympärileikkauksen ja auttaa muissakin juutalaiseen elämänkaareen liittyvien juhlien järjestämisessä. Pastori voi tehdä seurakunnassaan tilaa juutalaisille ja opettaa Raamattua tavalla, joka ei mitätöi Israelin valintaa.
Mark Kinzer toteaa, että ei ole mahdollista luoda kaikille juutalaisuskoville yhteistä ”halachaa”, tapaa seurata Jeesusta, koska suhde kristilliseen ja juutalaiseen perinteeseen painottuu eri tavalla heidän elämässään ja seurakunnissaan. Paluuta menneeseenkään ei ole; tietoa varhaiskirkon käytännöistä löytyy rajallisesti ja ajallinen kuilu meihin on suuri. Silti myös tänä päivänä juutalaisuskovien läsnäolo Kristuksen ruumiissa on teologisesti merkittävä asia. Heidän läsnäolonsa muistuttaa jatkuvasti Jumalan uskollisuudesta ja siitä, että kirkon olemassaolo juontaa juurensa Israelin kansan kertomukseen. Se kertomus jatkuu edelleen. Kaikilla Jeesukseen uskovilla juutalaisilla on tärkeä tehtävä juutalaisuskovien ja pakanakristittyjen välisen skisman korjaamisessa. Näin he voivat olla siunaukseksi kirkolle, juutalaisille ja koko maailmalle.
