Kirkko joko hajoaa tai uudistuu

 

Eräässä haastattelussa minulta kysyttiin, mistä ahdistun. Hetkeäkään miettimättä vastasin, että kirkon sisäisistä kiistoista.

Muistelen haikeana, kuinka aloitin vuonna 2004 evankelis-luterilaisen kirkon luottamushenkilönä. Suurena intohimonani oli ihmisten tavoittaminen arjessa ja kristittyjen yhteys eli samat motiivit, mitkä aikoinaan ajoivat minut perustamaan Radio Dein vuonna 1997. Kaiken taustalla oli oma hengellinen herääminen ja Jumalan johdatus. Nyt yli kymmenen vuoden jälkeen, minun on myönnettävä turhautumiseni kirkossa vaikuttamiseen. Vasta pitkän pohdinnan jälkeen lähdin kirkolliskokousehdokkaaksi, vaikka valinta joka tapauksessa on epätodennäköinen.

SEKL neliö1kk talvi

Tällä viikolla olen jutunteon yhteydessä paneutunut uusimpaan kiistaan eli siihen, kuinka esikoislestadiolaiset ovat ottaneet sekä ehtoollisen että kasteen toimittamisen omiin käsiinsä. Näissä kiistoissa ymmärrän hyvin molempia osapuolia. Kirkossa on oltava tietyt yhdessä sovitut säännöt ja sopimukset, muutenhan kaikesta toiminnasta ja opetuksesta tulisi ihan villiä. Toisaalta eri osapuolet tulkitsevat Raamattua eri lailla. Jos klassiselle kristinuskolle ei anneta tilaa toimia, niin sen on pakko löytää tilansa jostain muualta.

Olin kirkolliskokousedustajana vuosina 2004-2008. Noina vuosina kirkossa tapahtui suuri muutos, joka on ollut sysäyksenä viime aikaisille skismoille. Alussa joka elimessä puhuttiin konsensuksesta. Vaikka jotain päätettiin määräenemmistöllä, samalla hyväksyttiin ponsi, jolla tehtiin hävinneen osapuolen usko ja elämä kirkossa mahdolliseksi. Tämä tapa toimia oli kuin näkymätön sääntö, joka ohjasi meitä kaikkia. Itse olin tullut yritysmaailmasta, jossa kyynärpäätaktiikalla voittajat ottivat vallan. Konsensukseen pyrkiminen kirkossa vahvisti omaa uskoani. Se, että voittaja hyppää häviäjän saappaisiin ja miettii hänenkin etujaan, on hengellisesti kasvattavaa.

Kirkolliskokouskauteni viimeisinä vuosina kaikki muuttui. Kun Suomen luterilaisen kirkon kirkolliskokous avasi pappisviran naisille vuonna 1986, se hyväksyi tuolloin ponnen, jolla haluttiin turvata myös naispappeuden vastustajien vapaus toimia kirkossa ja taata kirkon ykseys. Kirkolliskokouskauteni lopussa tuon ponnen soveltaminen käytäntöön lopetettiin.

Ne, jotka olivat aikoinaan alun perin hyväksyneet ponnen, olivat kuvitelleet, että kyseessä on vain siirtymävaihe ja uudet sukupolvet automaattiseesti tulkitsisivat Raamatun liberaalimmin. Kun tämän päätöksen jälkeen kirkkoon tulivat vielä kiistat tasa-arvoisesta avioliitosta ja sen siunaamisesta, niin taistelulinjat ovat vahvistuneet ja ääripäät ovat yhä kauempana toisistaan. Niin kaukana etteivät osapuolet enää pysty jakamaan yhdessä ehtoollista.

Voittajat eivät enää halua pohtia häviäjien etuja, vaan näyttävät heille kirkon ovea. Mutta vaikka papeilta voidaankin ottaa oikeuksia pois, seurakuntalaisia ei voi kirkosta erottaa – eikä estää heidän vapaata kokoontumistaan muualla. Samaan aikaan kirkko menettää jäseniään liberaalimmasta päästä. Janan toisessa päässä Raamattu ei merkitse enää mitään ja kirkko nähdään vain hyväntekeväisyyslaitoksena.

Molemmat ääripäät haluavat kirkon ylimmässä päättävässä elimessä eli kirkolliskokouksessa vahvistaa omaa valtaansa. Koska konservatiivisemmalla vähemmistöllä on kuitenkin määräenemmistösäädösten takia yhä valtaa, pyrkii enemmistö muuttamaan määräenemmistölakia. Sen jälkeen kun oppikysymyksissä päätetään luopua määräenemmistösäädöksistä, enemmistö pystyy vetämään kirkkoa kuin pässiä narusta – jos niin haluaa.

Minä en kuulu kumpaankaan ääripäähän, joten ääneni hukkuu taistelujen alle. Minua on arvosteltu naiviksi yrittäessäni laulaa, kuinka Jumalan kämmenellä kaikille tilaa riittää. Toivoisin, että voisimme nousta pohtimaan ratkaisua riitojen yläpuolelle, palaten konsensuksen polulle. Olisi tärkeä pohtia, millaisella uudella rakenteella kaikilla, jotka tunnustautuvat luterilaisen kirkon tiettyihin oppeihin, olisi mahdollisuus harjoittaa uskoaan ja toimia kirkon sisällä.

Kirkolla on tulevaisuudessa kaksi vaihtoehtoa: joko se ensin kuihtuu ja sitten hajoaa kahtia tai sitten me löydämme kristillisen rakkauden ytimen ja toteutamme sen avulla demokratiaa myös kirkossa. Demokratiassa otetaan aina huomioon myös oppositio ja heikommat jäsenet. Ehkä seuraava sukupolvi, joka ei kanna katkeruutta vanhoista taisteluista, pystyy antamaan tilaa erilaisille jumalanpalvelusyhteisöille tai henkilöseurakunnille.

Usein olen kirkossa kuitenkin joutunut pettymään: kun yksi lähtee pois, hissistä tuleekin kopio tilalle. Ehkä suuria muutoksia ei vielä seuraavan kirkolliskokouksen aikana saada aikaan. Mutta toivoa näen Helsinkiin viime vuosina valituissa kirkkoherroissa. Helsinki on se laboratorio, jossa kirkon tulevaisuus tehdään tai menetetään. Joku joskus sanoi koskettavasti, että ihmisen pitää sitoutua oman yhteisönsä haavoihinkin. Siksi edelleen yritän vaikuttaa omassa kirkossani ja rukoilla paluuta toistemme rakastamiseen ja palvelemiseen.

 
Ex-criminals helmikuu neliö