Kirjoittanut
Menneitä on mukava muistella. On innostavaa lukea suurista herätyksen aikakausista Suomessa. Samaa voimakasta parannuksen sanomaa ja kääntymyksen polvirukouksia kaipaisi nykyaikaankin. Herätysliikkeistä on nykyaikaan tultaessa kuitenkin tippunut etuliite ”herätys-” pois. Tulet ovat sammuneet, mutta niistä lukeminen on silti kiinnostavaa ja herättää toiveen, josko tuollaiset ajat vielä joskus voisivat palata keskellemme? Näissä ajatuksissa olin tällä viikolla lukiessani muutaman vuoden tauon jälkeen Tapani Ruokasen erinomaista kirjaa Paavo Ruotsalaisen elämästä ja Savon suurista herätyksistä (Ruokanen, T.: ”Ukko-Paavo. Paavo Ruotsalainen ja 1800-luvun heräävä Suomi”, Otava 2002).
Hengellisissä herätyksissä on havaittavissa monia yhteisiä piirteitä. Aluksi yksittäiset ihmiset heräävät etsimään sielujensa pelastusta ja vähitellen tämä ilmiö leviää ympäristöön. Ihmisten elämä muuttuu parempaan suuntaan, Jeesuksen evankeliumi murtautuu arkipäivän elämän keskelle. Samalla on tyypillistä, että herätykset herättävät ankaraa vastustusta jumalattomien taholta. Heränneitä pilkataan, vainotaan ja häväistään kaikilla mahdollisilla tavoilla. Ikävää on, että tyypillisesti myös valtaapitävä kirkkolaitos ja sen virkapapisto kunnostautuu heränneiden vainoajana. Porvoon hiippakunnan piispa Zacharias Cygnaeus (1763-1830) teeskenteli ystävyyttään Paavon kanssa, mutta todellisuudessa suositteli venäläisille esimiehilleen heränneiden ankaraa kohtelua. Ankarimpia heränneiden talonpoikien vainoajia oli rovasti P.J. Collan. Tähän ikävään ilmiöön on ehkä jotenkin turtunut, sen jopa melkeinpä katsoo kuuluvan asiaan. Vihollinen yrittää sammuttaa hengen palon, totta kai.
Pahiten iloa pilaa kuitenkin näissäkin herätysten kuvauksissa ilmenevä liikkeiden sisäinen kuppikuntaisuus ja riitaisuus. Edes ulkoiset vainot ja ahdistukset eivät riitä yhdistämään riitaisia kristittyjä. Savon herännäisyyden alkuvaiheissa tukkanuottasilla olivat Paavon kanssa esimerkiksi Juho Lustig ja Henrik Renqvist, jotka kukin johtivat omia heränneitä joukkojaan. Pahimmilta kuulostavat Ukko-Paavon riidat Margareetta Högmanin kanssa. Margareetta oli sentään Paavon rippi-isän, seppä Jaakko Högmanin hurskas tytär. Myöhemmin heränneet taistelivat Lounais-Suomen evankelikaalisuutta ja F.G. Hedbergiä vastaan.
Kirjassa on kuvaus seuroista, joissa Margareetta tiedusteli Paavolta tämän alkoholinkäytöstä ja herätysjohtajan julkinen vastaus oli suorasanainen: ”Mene helvettiin! Perkelettäkö se sinulle kuuluu! Luuletko sinä olevasi minun rippi-isäni? Sinun kukkarostasiko minun ryyppyni kuluvat!” Tästä sanailusta on kristillinen uskovien yhteys ja rakkaus kaukana (Ruokanen 2002, 193). Ja kyse on kuitenkin samasta luterilaisesta pohjasta nousevasta, samalla alueella syntyneestä talonpoikaisesta herännäisyydestä. Kansanjoukkojen kunnioittamat herätysjohtajat haukkuivat kilvan toisiaan, milloin tekopyhyydestä, milloin liiallisesta maailmanmielisyydestä. Välillä toisten seuroissa esiintyi liikaa karismaattisuutta ja kielilläpuhumista, välillä liian kuivaa tekohurskautta. Naapuripitäjän hurskasta seuraväkeä oltiin toisissa kokoontumisissa sujuvasti lähettämässä helvetin tuleen.
Syvimmältään kyse lienee liikkeiden johtajien valtataistelusta. Seurakuntalaiset ehkä vielä voisivat sopia elämään ja toimimaan yhdessä, mutta miksi hengelliset johtajat eivät pysty antamaan tilaa toisille? Valikoituuko myös hengellisiin johtotehtäviin narsisteja? Valtio-opin teoriasta ainakin muistan opetuksen: Valtaan päätyvät yleensä ne, joille valta kaikkein huonoiten sopii. Mielestäni näissä teologisissa riidoissa on kyse aivan mitättömän pienistä nyansseista. Kuinka paljon tarvitaan polvirukousta? Missä kulkee raja kadottavan omavanhurskauden ja toisaalta parannusta luontaisesti seuraavan pyhityselämän välillä (ja kuka sen voi määritellä)? Onko körttivaatteiden pitäminen sallittua? Millainen kampaus olisi uskovalle sopiva?
Mielestäni on vain hienoa, että hengellisiä tilaisuuksia ja seurakuntia on valittavana moneen makuun. Markkinat toimikoot myös uskonnollisissa palveluissa. Käyn mielelläni eri seurakuntien tilaisuuksissa ja katselen netin kautta laajaa hengellistä tarjontaa. Silti monasti ihmettelen, tarvitaanko Suomessa todellakin useita erilaisia kristillisiä netissä pyöriviä TV-kanavia? Voisivatko herätyskristityt tehdä tässäkin enemmän yhteistyötä?
