Kasvot ikkunassa

 

”Varkaita pimeässä”, varoitettiin paikallisessa fb-ryhmässä. ”Törkeää”, asukas kirjoitti ja kertoi, miten kodin turvajärjestelmä oli paljastunut hiipparin saapuneen jopa lukitulle takapihalle.

Päivittelen tilannetta nukkumaan mennessä, mutta puoliso ei usko kenenkään eksyvän syrjäseudulle tai ainakaan tähän taloon, kun eihän meillä ole edes mitään varastettavaa, hän nauraa, mutta yöllä herään meteliin.

Dei Neliöb. 14.11.-4.12. MJa

Syksyn ensimmäinen myrsky tärisyttää kattopeltejä ja pärskyttää vettä ikkunoihin, taivuttaa tammea, tempaa yöperhosen villiin tanssiin ja rohkeimmatkin ötökät piiloutuvat koloihinsa. Puurakennus natisee ja ehkä se herättää koiran, joka nousee kuulostelemaan outoja ääniä, katsoo emäntäänsä kuin kysyen arviota tilanteesta.

Tuuli tuuppii ulkona tyhjää ämpäriä. Olen nähnyt levottomia unia, mutta tämä ei ole unta. Katselen kattoon kiilautuvaa valoviivaa. Se liikkuu nurkasta nurkkaan, häviten nopeasti ja ilmestyen yhtä yllättäen. Ei metsässä ole valoja, mietin näkemääni ja tajuan, että ei kukaan ole kävelyllä tähän aikaan, tällä ilmalla, täällä, meidän pihassa.

– Mutta joku seisoo ikkunan takana, supatan puolisolle, joka lähtee tarkistamaan tilannetta.

– Kuka siellä on? kysyn miehen saapuessa sisälle. Mielessäni vilisee vaihtoehtoja ja useimmat pelottavat.

– Tule katsomaan, hän sanoo.

Kun saavun puutarhaan, erotan pikkuruisen hahmon pähkinäpensaan juurella. Pihalla on mummo. ”Ette kai te seuraa minua?”, hän huutaa. Ohut tuulitakki on tiukasti kiinni, nyöri vedetty hupussa kireälle, vain silmät näkyvät ja ryppyinen iho, ”mutta en minä ole karannut”, hän kiljuu ja juoksee piiloon kuusen taakse.

– Olet kylmissäsi, mies sanoo.

Mummo nyökkää ja katselen kukkapenkissä seisovan sisätossuja, paljaita nilkkoja, liian lyhyitä lahkeita ja märkiä flanellihousuja.

Vanhus työntää kädellään kaikkea kaunista kauemmaksi, kiertää talon ja saapuu ulko-ovelle, nykii kahvasta ja väittää tulleensa ovesta. Ja tottahan se on, jostain hän on lähtenyt. Joku jossain miettii, missä vanhus on, ehkä vanhainkodin yövartija on huomannut raolleen jääneen oven, mutta ei – ”kukaan ei kaipaa mummoa”, sanoo poliisi saapuessaan paikalle: ”Mutta kyllä me tädille joku paikka löydetään”.

Totta kai ajattelen isovanhempiani ja kuinka kamalaa olisi, jos oma äitini seisoisi myrskyssä, sohisi valolla omenapuun oksia ja pelkäisi paikalle saapuneita auttajia. Mutta vielä enemmän minua kauhistuttaa ajatus, että olisin itse kadottanut suunnan ja käsityksen.

Että valo loistaisi, mutta en tajuaisi näkemääni. Että tärkeintä olisi eteneminen ja ettei kukaan saa minua kiinni. Että en luottaisi lähelle tulleeseen, että olisin mielummin yksin, metsässä oman totuuteni kanssa. Sydän hakaten harppoisin sateen pehmentämällä rantatöyräällä, kun joutsenet huutavat lähtöä ja metsä hiljenee talven tullen, kun aamulla maassa on kuuraa ja minulla olisi jalassani sisätossut.

Sitäkö apostoli Matteus tarkoitti kirjoittaessaan: ”Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys.” Mietin, millaista se olisi. Kun valo on kirkas, mutta en tekisi tiedolla mitään, eikä näkymä avautuisi tai näkemäni lisäisi ymmärrystäni, että olisin kuin mummo pihalla, sateenpieksämä poloinen.

Kävellessämme takaisin kodin lämpöön, kauhistelen tapahtunutta, mutta mieheni tarttuu minua kädestä ja sanoo: -Ilman taskulamppua, vanhus olisi eksynyt rantaan ja olisimme löytäneet hänet vasta aamulla. Eikö se kuitenkin ollut valo, joka pelasti naisen?