Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Kasvokkain?

 

Olen hämmentyneenä seurannut Suomessa käytävää debattia homoavioliittojen ympärillä. Näin puoliulkopuolisen silmään keskustelu on viime aikoina alkanut saada jo suorastaan absurdeja piirteitä. Toki keskustelun seuraaminen vain sähköisen median välityksellä epäilemättä vääristää kokonaiskuvaa asiasta, samoin se, että ei itse voi konkreettisesti olla ottamassa osaa keskusteluun tai aistimassa sen synnyttämää mielipideilmastoa. Jotenkin kuitenkin näyttää siltä, että viime päivinä useammaltakin kannanottajalta on mopedi suhistanut kaislikon puolelle oikein toden teolla.

Hämmennyksen ohessa villinä vellova väittely on herättänyt minussa viime aikoina myös surua ja sääliä. Syväksi kaivautuneiden rintamalinjojen yli ahkerasti viuhuneet mielipidepommit ovat nähtävästi tehneet pahaa jälkeä puolin jos toisinkin, ja moni sielu on palanut karrelle taistelun tiimellyksessä. Samaan aikaan aikuismaisen kypsät ja rakentavat kommentit, ainakaan sellaiset, jotka olisivat suuren yleisön tietoisuuteen päätyneet, ovat olleet harvassa. Se on surullinen asia se.

Sansa Neliöb 10.9.-9.10. MJa

Yksi pyörremyrskyn silmään joutuneista äänitorvista on Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivä Räsänen. Minun käy häntä sääliksi. Olkoonkin, että Räsänen olisi kenties voinut harkita lausuntojensa ilmiasua jossakin kohtaa tarkemmin, on hän kohtuuttomalla tavalla joutunut jo suorastaan tähtitieteellisen tason saavuttaneen höykytyksen kohteeksi. Voin vain kuvitella, millaisen pahan olon ja paineen alla Räsänen ja hänen perheensä tällä haavaa ovat.

Minusta tuntuu pahalta myös kaikkien niiden seksuaalivähemmistöihin kuuluvien puolesta, jotka ovat tulleet loukatuiksi keskustelun tuoksinassa. Ajattelen, että seksuaalisen identiteettiin, tai ihmisen persoonaan liittyvät kysymykset yleensäkin, ovat asioita, joista tulisi osata puhua ja kirjoittaa pienillä kirjaimilla, herkästi ja haavoittamatta. Tätä osaamista minä uskovaisena olen niin valitettavan usein itse vailla.

Rakentavan keskustelun ylläpitäminen on vaikea laji. On haastavaa samaan aikaan pitää kiinni omasta näkemyksestään lähimmäisensä tyystin erilaista mielipidettä kunnioittaen. Helppoa on sen sijaan perustaa henkilökohtainen yhden miehen totuuskomissionsa ja jaella viisautta toisten yläpuolelle asettuen. Ja kukapa meistä ei olisi sortunut heiluttelemaan kaverin naaman edessä vanhaa kunnon suvaitsevaisuuskorttia, vaikka itse ei ole alkuunkaan valmis hyväksymään toisen erilaista ymmärrystä maailmasta. Minä teen näitä molempia säännöllisesti.

Vaikein pala tässä kaikessa minulle on asettua toisen ihmisen asemaan, olla empaattinen. Minä en voi täysin ymmärtää, miltä esimerkiksi jostakusta kristitystä homoseksuaalista tuntuu juuri tällä hetkellä, tämän absurdit mittasuhteet saaneen keskustelun velloessa hänen ympärillään. En voi ymmärtää, koska en ole kokenut sitä.

Voin kuitenkin yrittää kasvattaa ymmärrystäni, jos maltan kuunnella ja kunnioittaa hänen kokemuksiaan. Ja silti saan pitää kiinni omasta käsityksestäni ja arvoistani, jotka koskevat ihmiskäsitystä ja parisuhteen tarkoituksenmukaisinta muotoa.

Viisas pappisystäväni sanoi kerran, että asioista on helppo huudella jyrkkään sävyyn niin kauan, kunnes asia saa kasvot. Sitä ei paremmin enää voisi sanoa. Olisi hienoa, jos kasvoja voitaisiin etsiä, puolin ja toisin.