Vuonna 1910 järjestettiin merkittävä kansainvälinen lähetyskonferenssi. Skotlannin Edinburghiin kokoontui 1 500 osallistujaa, lähinnä protestantteja ja anglikaaneja Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta. Konferenssia väritti tunne, että kristityillä oli velvollisuus levittää evankeliumia. Tehtävä koettiin kiireelliseksi. Samalla vallitsi optimismi: lähetystehtävä olisi suoritettavissa loppuun seuraavan sukupolven aikana.
Näky ei toteutunut niin nopeasti. Silti reilut 100 vuotta myöhemmin kristinusko on kasvanut aidosti globaaliksi uskonnoksi. Tämä käy ilmi Lausanne-liikkeen raportista kristinuskon ja lähetyksen globaaleista muutoksista (”Report on the State of the Great Commission”), joka julkaistiin syksyllä 2024. Raportti osoittaa, että kristinusko on levinnyt kaikkialle maailmaan. Kristittyjen määrä on kasvanut merkittävästi. Olemme tänään lähempänä lähetyskäskyn täyttymistä kuin Edinburghissa.
Kristinuskon määrällinen painopiste on siirtynyt länsimaiden ulkopuolelle. Katolinen kirkko kasvaa etenkin Aasiassa. Afrikassa taas anglikaanit menestyvät. Merkittävin kasvu tapahtuu protestanttisuudessa, kirkoissa, jotka luonnehtivat itseään evankelikaalisiksi, helluntailaisiksi, karismaattisiksi tai itsenäisiksi. Monesti kasvua on tapahtunut maissa, jotka perinteisesti on yhdistetty vanhaan kirkkokuntaan.
Kristittyjen määrällisen kasvun rinnalla kulkee toinen ilmiö: kristillisten kirkkokuntien määrä on kasvanut ja kasvaa vielä pitkälle tulevaisuuteen. Näyttääkin siltä, että menestyvää lähetystä luonnehtii kaksi tekijää:
(1) Uudet lähetystyöntekijät eivät ole liiaksi kunnioittaneet ensin tulleiden ”etuoikeutta” tai toimineet vain näiden tuoman kirkon yhteydessä. Sen sijaan he ovat rohkeasti perustaneet uusia seurakuntia ja kirkkoja. Seurauksena on ollut merkittävää kristinuskon kasvua kyseisillä alueilla.
(2) Lähetystyöntekijät ja uusien seurakuntien kristityt eivät ole priorisoineet uskovien näkyvää, organisatorista tai rakenteellista kirkollista ykseyttä. Tällainen joustavuus ykseydessä on kulkenut käsi kädessä sen kanssa, että lähetys on mennyt niin vahvasti eteenpäin.
Onko siis niin, että globaali Kristuksen kirkko säilyttää elinvoimaisuutensa ja kasvaa jakautumisten ansiosta?
Kristinuskon määrällinen painopiste on siirtynyt länsimaiden ulkopuolelle.
Ennen kuin vedämme niin radikaalin johtopäätöksen, on ensin muistettava, että kristinuskon kasvuun ovat vaikuttaneet monet tekijät. Toiseksi on huomattava, että kasvua on tapahtunut myös vanhoissa kirkkokunnissa. Lisäksi on tarkasteltava moninaisuuden ja pirstaloitumisen todellisia varjopuolia. Totta lienee sekin, että Herramme tekee työtään käyttämällä siinä langenneita ja itsekkäiden intressiensä ohjaamia kristittyjä sielläkin, missä kristittyjen hajanaisuus näyttää vain kasvavan, ei välttämättä sen ansiosta, vaan siitä huolimatta.
Näiden varausten jälkeenkin on kuitenkin pohdittava, olisiko kristittyjen ja kirkkokuntien yhtäaikaisessa kasvussa jotain opittavaa. Voisivatko globaalin kristinuskon kasvutekijät tuoda perspektiiviä kotimaiseen keskusteluun kirkon olemuksesta ja ykseydestä?
Yksi oivallus voisi koskea kirkko-oppia. Kysymys kirkon olemuksesta on ennen kaikkea teologinen, jolloin olemme tekemisissä ajan ja paikan ylittävien opinkappaleiden kanssa. Kirkko-opin ei siis pitäisi olla sidoksissa Suomen olosuhteisiin niin, että se osoittautuu kelvottomaksi siirtyessämme maamme rajojen yli ulkomaan lähetyksen todellisuuteen. Jotain on pielessä kirkko-opissamme, jos johdonmukainen soveltaminen toisissa olosuhteissa merkitsisi suomalaisen lähetystyön alasajoa.
Toinen tarinan opetus voisi olla, että kristittyjen keskinäisen yhteyden täytyy perustua enemmän teologiaan kuin rakenteisiin. Ajatuksen pitäisi olla tuttu luterilaisille. Joutuivathan uskonpuhdistajat tarkastelemaan kirkon olemusta tilanteessa, jossa lännessä vallitsi katolisen kirkon näkyvä hegemonia. Näkyvän ykseyden hyväksyminen kirkon tärkeimmäksi tuntomerkiksi olisi tarkoittanut sen tunnustamista, että Lutherin intohimo puhtaan evankeliumin ensisijaisuudesta oli virhe.
Meidän on myös myönnettävä, että kristittyjen välinen yhteys on transsendentaalista. Se perustuu siihen, että tulemme osallisiksi kolmiyhteisestä Jumalasta. Se toteutuu yksin Pyhän Hengen työnä, osaksi nyt ja tulevaisuudessa lopullisesti. Hengen työ saa näkyvän muodon ja ykseyttä kuuluu tavoitella. Lopulta ykseys on kuitenkin yliluonnollista ja saadaan vain, jos se annetaan ylhäältä.
Toisaalta sellainen ykseys ei ole sidoksissa kirkollisiin rakenteisiin. Silloin voimme nähdä, että luterilaisella herätyskristityllä on enemmän yhteyttä monenkirjavaan Lausanne-liikkeeseen kuin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Sen nimellinen usko on suurenmoinen, mutta todellinen usko, joka näkyy muun muassa piispojen toiminnassa, loittonee alati kirkon tunnustuksesta.
