Kirjoittanut
Afganistan on vuosituhansien ajan ollut sekä idän että lännen etupiiriä. Silkkitien haarat risteilivät sen maastoissa. Apostoli Tuomas toi evankeliumin nykyisen Afganistanin seuduille jo varhaiskirkon aikana. Maassa oli seurakuntia ja piispanistuimia ennen kuin islam tuli alueelle. Monet hallitsijat kuitenkin omaksuivat islamin, ja niin kristinuskon vaikutus heikkeni. 1800-1900 -luvuille tultaessa ei alueella ollut enää kristillisiä seurakuntia.
Maan lähihistoriaa värittää vuonna 1978 kommunistien tekemä vallankaappaus. Neuvostoliitto tuki vahvasti kommunisteja ja sekaantui maan sisällä konfliktiin vuonna 1979. Muslimeja nousi vastarintaan mujahedinien, islamin pyhien sotureiden johdolla, jotka saivat tukea lännestä. Muslimit saivat vallan 1990-luvun alussa, mutta eivät päässeet sen jakamisesta yksimielisyyteen. Heimot alkoivat taistella keskenään. Vuodesta 1992 alkaen Kabul oli taistelijoiden temmellyskenttä, ja muutamassa vuodessa kaunis kaupunki oli raunioina. Taliban-liike otti vallan vuonna 1995.
Moni afgaani uskoi, että taliban edustaa aitoa islamia ja se viimein puhdistaisi maan ja rauhan aika seuraisi. Tosiasiassa taliban aiheutti ihmisille suurta ahdistusta ja kärsimystä ääri-islamilaisella lain tulkinnallaan. Ankara ja väkivaltainen islamin tulkinta vahvistui Pakistanin pakolaisleireillä 1980- ja 1990-luvuilla. Ulkomaalaisvastaisuus vahvistui, ja tämä ilmiö sai kasvot muun muassa seitsemän vuotta sitten, kun kaksi suomalaista avustustyöntekijää, Kaija Martin ja Seija Järvenpää, surmattiin Heratin kaupungissa.
Ensimmäinen suomalainen lähti Afganistaniin avustustyöhön reilut viisikymmentä vuotta sitten. Monia suomalaisia on työskennellyt maassa sen jälkeen useaan otteeseen. Näiden kristittyjen työntekijöiden taustalla on vaikuttanut näkymätön rukousverkosto, joka on huokaillut vuosikymmenten ajan vuorimaan kansan puolesta. Menetyksiltä ei ole vältytty, mutta rukoilijoiden verkosto ei luovuta.
Olen seurannut uutisointia Afganistanista liki kaksikymmentä vuotta, joista viimeiset viikot jälleen erityisen tarkasti. Yksi sävy, joka tulee läpi monista uutisista sekä Suomessa että maailmalla, on pettymys: ”Panostimme maahan miljardeja ja lopputulos on katastrofi.” ”Ei kannettu vesi kaivossa pysy.” ”Afganistan on toivoton tapaus, uskotaan jo, ettei demokratia juurru sinne millään keinolla.” Moni suomalainenkin harmittelee veroeuroja, joita on upotettu Afganistanin kehittämiseksi moderniksi ja demokraattiseksi valtioksi. Me vauraat länsimaiset hämmästelemme, että miten ihmeessä lahjoittamamme rahatukut eivät riitä. Taidamme tosissamme uskoa, että rahavirta rauhoittaa ja ratkaisee ongelman kuin ongelman. Afganistanissa vuosia avustustyötä tehnyt haastateltavani vakuuttaa minulle, että pysyviä hyvän jälkiä ei saada aikaan ainakaan pelkästään rahalla ja aineellisella avulla.
Kristillisen lähetys- ja avustustyön yksi vahvuus on se, että myönnämme oman ja vastapuolen täydellisen ihmisarvon, mutta tunnustamme myös olevamme Kaikkivaltiaan Jumalan edessä samalla viivalla: olemme langenneita ja siksi valmius valta-aseman väärinkäyttöön eli korruptioon, alistamiseen, ahneuteen ja muihin synteihin istuu meissä tiukassa.
Tätä maailma ei ymmärrä: on mahdollista puhua rakkauden kieltä totuudessa. Silti ja juuri siksi kristityt eivät voi lakata tekemästä niitä rakkauden tekoja Afganistanissa, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut. Siksi emme lakkaa rukoilemasta Pyhän Hengen antamaa rauhaa afgaanien sydämiin. Pysymme rukouksessa ja luotamme siihen, että Jumalalla on hyvä suunnitelma kaikkien kansojen varalle.
Kannettu vesi ei pysy kaivossa, ja siksi rukoilemme lähteiden puhkeamista karuun maahan. Siksi emme taivu epäuskoon ja epätoivoon synkimpienkään uutisten äärellä. Sillä me uskomme, että kaikki on lopulta Jumalan hallinnassa. Emme säästele itseämme palvellessamme heitä, jotka nyt kärsivät, ja tilaisuuden tullen jaamme iloisen sanoman Kuninkaiden kuninkaasta, jonka valtakunnassa vallitsee oikeudenmukaisuus, rauha ja ikuinen ilo.
