Kahdenlaista teologiaa

 

Mikä on akateemisen teologian merkitys? Mietin tätä osallistuessani viime viikonloppuna maailman suurimpaan akateemiseen raamatuntutkimuskonferenssiin Yhdysvaltain San Franciscossa. Society of Biblical Studies -järjestön (SBL) ja Yhdysvaltain uskontoakatemian (AAR) yhteiseen konferenssiin saapui kymmenisentuhatta osallistujaa ympäri maailman. Suomalaisiakin mahtui joukkoon useita.

Vaikka moni osallistujista tulikin konservatiivisista amerikkalaisyliopistoista tai pappisseminaareista, mukana oli yhtä lailla kovan linjan liberaaleja. Paavalin kielellistä viestintää eli retoriikkaa käsitelleessä kanavassa julistettiin, että retorisen lähestymistavan päätarkoituksena tulisi olla Paavalin tekstien lukeminen siten, että niillä kyettäisiin ajamaan feminismin ja seksuaalisen tasa-arvon asiaa. Yritys hyvä kymmenen, edesmennyt isoisäni sanoisi.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Toisista esitelmistä puolestaan kuvastui tutkijan motivaatio tulkita tekstiä sellaisena kuin se oikeasti on – ehkä jopa kristillisen kirkon hyväksi. Akateemista teologiaa väheksymättä teologian paras paikka onkin mielestäni Kristuksen seurakunnan palveluksessa.

***

Viime päivinä Suomessa on nostettu jälleen esille teologian asema yliopistossa. Jos joudutaan leikkaamaan jostain, miksei luovuta vähiten tärkeästä eli tieteen ja uskonnon sekoittavasta teologiasta? Tämä on toki väärinkäsitys siitä, mitä akateeminen teologia on: yliopistossa käytetään tieteen keinoja uskonnon (monesti juuri kristinuskon) eri puolien tutkimiseksi. Se on siinä. Uskovat ihmiset ja yhteisöt voivat sitten hyödyntää tutkimustuloksia uskonsa näkökulmasta käsin, mikäli haluavat. Se ei varsinaisesti ole yliopiston tehtävä.

Suomessa regimentit menevät kuitenkin pahasti sekaisin. Teologiset tiedekunnat toimivat akateemisen työn ohella pappien ammattikouluina. Saarna-, liturgia-, sielunhoito- ja opetustaitoja opetetaan sekulaarin yliopiston kursseilla, joita voi periaatteessa opettaa ja joille voi osallistua kuka tahansa. Voiko tällaisessa kontekstissa sanoa, että näin luterilainen kirkko opettaa ja näin sen tulevien pastorien tulee uskoa? Jos voi, se tuntuu syystäkin vähintään oudolta. Jos ei voi, pappiskoulutuksessa on suuri puute.

Maailman mittakaavassa järjestelmämme on poikkeus. Yleensä kirkot kouluttavat itse paimenensa oman uskontulkintansa mukaan, yliopistojen harjoittaessa puhtaan akateemista teologiaa. Monesti näiden kahden välinen vuorovaikutus on hedelmällistä. Esimerkiksi Cambridgen yliopiston teologisessa opiskelee moni samanaikaisesti pappisseminaaria käyvä opiskelija. Akateeminen anti saadaan tiedekunnasta, spiritualiteetin ja uskon näkökulma seminaarista. Akateemiset oivallukset voivat palvella kirkon virassa tehtävää työtä, ja uskon näkökulma voi auttaa näkemään akateemisesta teologiasta olennaisen.

Miksei näin voisi olla myös Suomessa? Miksi meillä tahdotaan edelleen pitäytyä valtiokirkolliseen systeemiin ja ulkoistaa pappiskoulutus valtion uskonnollisesti sitoutumattomalle yliopistoille? Onko akateeminen teologia silloin vain akateemista teologiaa, vai sotketaanko siinä puurot ja vellit – aivan kuten ateistit väittävät?