Kääntämisen vaikeus

 

Ortodoksiteologi Vladimir Losskin Idän kirkon mystinen teologia on 1900-luvun teologian klassikko. Sen väitetään jopa olevan ”paras yleisesitys ortodoksisesta opista”.

Losski korosti teoksessaan hengellisyyden tärkeyttä teologian tekemiselle. Opinesitykset eivät saisi olla ohjekirjamaisia, irrallaan uskonelämästä.

Sansa syyskeräys neliöb

Tämä huomio saattaa tuntua turhalta nykyaikana, kun käsitteet apofaattisuus, jumaloituminen, luomattomat energiat ja jumalallinen valo ovat arkipäivää ortodoksisessa teologiassa. Muun muassa Losski teki näistä ortodoksisuuden tavaramerkkejä.

Losskin klassikkokirja on yhä tänään vaikuttava lukukokemus. Valitettavasti sen suomennos on surkea. Yksi esimerkki riittää.

Idän kirkon traditiossa ei tunneta Jumalallisen olemassaolo- eli eksistenssiteologiaa eikä paremmin siihen pohjautuvaa mystiikkaa. Hengellisen elämän lopullinen päämäärä ja taivaallisen valtakunnan ikuisen autuuden tila eivät avaudu olemassaolon mietiskelyllä vaan osallistumisella Pyhän Kolminaisuuden jumalalliseen elämään. Se on seisomista yhdessä muiden Jumalalisuuden perillisten ja luomattoman Luojan jälkeen luotujen jumalankuvien kanssa siinä Pyhän Kolminaisuuden säteilyssä, joka armossaan valaisee luomakunnassa.

In the tradition of the Eastern Church there is no place for a theology, and even less for a mysticism, of the divine essence. The goal of Orthodox spirituality, the blessedness of the Kingdom of Heaven, is not the vision of the essence, but, above all, a participation in the divine life of the Holy Trinity; the deified state of the co-heirs of the divine nature, gods created after the uncreated God, possessing by grace all that the Holy Trinity possesses by nature.

Dans la tradition de l’Église d’Orient, il n’y a pas de place pour une théologie et, encore moins, pour une mystique de l’essence divine. Pour cette spiritualité la fin dernière, la béatitude du Royaume céleste n’est pas la vision de l’essence, mais avant tout la participation à la vie divine de la Sainte Trinité, l’état défié des ”cohéritiers de la nature divine”, dieux créés après le Dieu incréé, possédant par la grâce tout ce que la Sainte Trinité possède par nature.