Jumala palvelee meitä

 

Edellisessä blogikirjoituksessa käsittelin Yhdysvalloissa näkemieni ehtoolliskäytäntöjen monenkirjavuutta. Jatkan nyt aihetta sivuten liturgiasta ja jumalanpalvelusmusiikista yleensä. Onko muodolla väliä luterilaisesta näkökulmasta? Riittääkö pelkkä evankeliumin sisältö?

Amerikkaan mahtuu monta luterilaista kirkkokuntaa, joita jakaa suhtautuminen Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen. Silti kirkkokuntien sisälläkin on jakolinjoja. Ne kulkevat usein niiden välillä, jotka pitäytyvät kirkon perinteiseen jumalanpalvelusmuotoon virsineen ja niiden, jotka seuraavat amerikkalaista yleisprotestanttista järjestystä ylistyslauluineen. Myös kaikkea siltä väliltä löytyy.

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

Olen viime viikkoina osallistunut sekä perinteisiin liturgisiin että eri tavoin modernisoituihin jumalanpalveluksiin. En ole voinut välttyä taas huomaamasta, miten muoto vaikuttaa sisältöön.

Ensin käytännön teologinen huomio. Monet uusista ylistyslauluista ovat kristillisten bändien tuotantoa, ja sen huomaa siitä, ettei niitä ole aina tarkoitettu yhteislauluiksi. Kun alttarin vieressä on bändi, jonka esilaulaja vielä tulkitsee melodiaa omien mieltymystensä mukaan, minun on mahdotonta pysyä perässä. Oma kokemukseni onkin, ettei ylistyslauluja veisata läheskään niin väkevällä äänellä kuin virsiä. Eihän omaa ääntä aina edes kuule bändin säestykseltä.

Ehkä olen vähän OCD, mutta kun melodiaa voi seurata nuotista ja kun virsi on alun perinkin tehty kansan laulettavaksi, minusta se toimii.

Ylistysbändi on lähes järjestään kirkossakin kuin stagella: alttarin vieressä tai pyhäkön etuosassa. Minusta sen viesti on, ettei yhtye ole vain palvelemassa vaan myös esiintymässä. Ylistyksen johtaja onkin monesti jonkinlaisen apupastorin asemassa. Olin toissapäivänä sanajumalanpalveluksessa, jossa bändin jäsenten nimet kaiken kukkuraksi heijastettiin skriinille tilaisuuden loputtua kuin elokuvien loppukrediiteissä konsanaan.

Käytettiin liturgisessa messussa mitä tahansa instrumentteja niiden soittajat tai kanttorit (siis esilaulajat) harvoin hoitavat palvelutehtäväänsä kaiken keskipisteenä.

Useimmat kuulemani modernit ylistyslaulut perustuvat toistoon. Usein (joskaan ei aina) se, mitä toistetaan, on sanomaltaan ympäripyöreää ja kevyttä. Saman mantran toistaminen yhä uudestaan tuntuu minusta henkilökohtaisesti tylsältä. Aina Jeesusta ei edes mainita nimeltä, eikä fokus ole Jumalassa vaan ihmisessä ja tämän tunteissa suuren ja tuonpuolisen Herran edessä. Aivan liian monen ylistyslaulun tärkein sana on siis ”minä”.

Perinteiset luterilaiset virret julistavat lakia ihmisen mahdottomuudesta pelastaa itsensä ja evankeliumia seimen, ristin ja tyhjän haudan Jeesuksesta. Fokus on Hänessä, ei minussa. Parhaissa lauluissa joka lause on niin painokasta tavaraa, että monesti niissä riittää pureskeltavaa ja ravintoa itse laulamisen jälkeen. Huomaan monesti jääväni miettimään, miten hienosti jokin uskon totuus juuri virressä julistettiinkaan.

”Minä surmaan syntini armolla”, lauloin hiljattain ylistysbändin säestyksellä. ”Syntini on voitettu”, veisasin luterilaista virttä tänään. Lauseen subjektilla on väliä!

Tämänkin on moni jo todennut ennen minua, mutta rakkauslaulut Jeesukselle eivät yleensä vetoa miehiin, kun taas laulut Jeesuksen rakkaudesta syntisiä kohtaan uppoavat jokaiseen syntisyytensä tuntevaan sukupuoleen katsomatta. Miehet ovatkin olleet selvästi vähemmistössä niissä ylistystilaisuuksissa, joihin minä olen osallistunut.

Moni sanoo, ettei jumalanpalveluksen muodoilla ole väliä luterilaisen tunnustuksen valossa, kunhan asiasisältö pysyy oikeana. Tuskin tunnustuskirjojen kirjoittamisen aikana kuitenkaan ajateltiin ihan näin yksioikoisesti. Itse liturgiaa ei silloin kyseenalaistettu – Rooman kirkon ei-raamatullisina pidettyjä lisäyksiä kylläkin. Ja liturgia saa tietenkin välittyä eri sanamuotojen, melodioiden tai instrumenttien kautta niin kuin se on aina välittynyt.

Silti laulut ovat osa liturgiaa. Varhaiskirkko lauloi psalmeja juutalaisten synagogapalvelusten tapaan. Psalmit julistavat ihmisen hätää ja pelastusta Jumalassa. Parhaat hengelliset laulut ja virret (joita on myös laulettu pitkään ja joita ovat Uuden testamentin Kristus-hymnit) mukautuvat samaan raamatulliseen muottiin.

Vaikka on monta protestanttista ylistyslaulua, jotka julistavat Jeesuksen evankeliumia, luterilaisesta näkökulmasta nekin jättävät ilosanoman ja Hengen työn abstraktisti ilmaan. Parhaat luterilaiset virret kun sitovat ristin armon konkreettisiin armonvälineisiin: sanaan ja sakramentteihin, joissa Kristus tulee ihmistä palvelemaan lupaustensa mukaan.

Muut maailmanuskonnot palvovat jumalaa, jota täytyy miellyttää ja joka tarvitsee ihmisten palvonnan antaakseen näille suosionsa. Juutalaiskristillinen palvontaperinne julistaa Jumalan pelastustekoja kansaansa kohtaan. Kristinusko ja sen luterilainen haara lähteekin siitä, että sanaan ja sakramentteihin tiivistyvässä messussa Jumala palvelee ihmistä eikä päinvastoin. Liturgia on laulettua Jumalan sanaa, joka julistaa Jumalan pelastustekoja kansansa hyväksi. Kiitos ja ylistys nousee tästä muttei ole messun pääsisältö. Jumala ei sitä meiltä tarvitse, vaikka se onkin luonnollinen ja oikea lunastetun vastaus Lunastajalle.

Tämä painotus on luterilaisuuden aarre, joka on sivummassa monessa muussa kristinuskon oksassa. Täällä Rapakon takana olenkin miettinyt, etteikö meidän olisi hyvä pitäytyä siihen jumalanpalveluksen muotoon, joka heijastaa perinnettämme parhaiten. Siihen, joka jättää ihmisen roolin sivummalle ja pitää ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan keskiössä.