Jumala on kontrollifriikki

 

Johtajilla on sisäänrakennettuna taipumus vähintään jonkinasteiseen kontrollifriikkiyteen. Johtajan vastuu tuo väistämättä velvollisuuden jotenkin kontrolloida sitä, mitä organisaatiossa on meneillään. Yleensä johtajaksi ajautuneet ovat lisäksi luonteeltaan sellaisia, että ottavat vastuuta mieluummin liian laajasti kuin liian vähän ja haluavat, että asiat sujuvat mieluummin hyvin kuin huonosti. He ovat usein myös voimakastahtoisia ja heillä on varma näkemys siitä, miten asioiden pitäisi mennä (en tietenkään puhu tässä itsestäni vaan niistä muista). Näiden ominaisuuksien avulla johtajat saavat asioita tapahtumaan, ja kun alkaa tapahtua, he pitävät kiinni oikeasta kurssista.

Yleensä silloin, kun alkaa tapahtua, alkaa kohta tapahtua vielä enemmän. Toisin sanoen toiminta synnyttää lisää toimintaa, ja se taas uutta toimintaa ja uusia tekijöitä. Monien johtajien kokemusta voisi kuvata niin, että organisaation kompleksisuuden kasvu on eksponentiaalista suhteessa toiminnan ja ihmisten määrän kasvamiseen. Eli tekijöiden määrän kasvaessa monimutkaisuus kasvaa suhteessa vielä enemmän. Riippuen johtajan luontaisesta kontrollifriikkiasteesta ennemmin tai myöhemmin tulee vastaan piste, jossa tuntuu siltä kuin menettäisi kontrollin. Ja ihmiselle, joka syvästi kokee olevansa Jumalalle ja ihmisille vastuussa jostakin kokonaisuudesta, se on melkein kuolemaakin kovempi kokemus.

Parikanniemisäätiö neliöb. 6.-12.8. MJa

Väitän kuitenkin, että ilman tällaista kokemusta ei voi kasvaa johtajana. Itse asiassa on kysymys sarjasta kynnyksiä, joista jokaisen ylittäminen mahdollistaa entistä isompien juttujen johtamisen. Kynnyksen ylittäminen vaatii yksityiskohdista luopumista ja keskittymistä aina vain isompiin linjoihin. Se vaatii tahtoa luottaa toisiin ihmisiin ja nöyryyttä luopua omasta eli siitä ainoasta oikeasta tavasta tehdä asioita. Tietenkin.

Mutta näiden inhimillisten juttujen lisäksi se edellyttää ennen kaikkea kontrollin luovuttamista Jumalalle. Seurakuntia johtaessamme olemme jatkuvasti tekemisissä sellaisten asioiden kanssa, joissa on lopulta kysymys kirjaimellisesti elämästä ja kuolemasta – vieläpä iankaikkisesta elämästä ja kuolemasta. Vähemmästäkin vastuusta voi olla, ja lähes aina ollaankin, niinsanotusti pakara jäykkänä. Mikä kontrollifriikin painajainen!

Olen usein miettinyt Moosesta, joka lähti viemään 5-miljoonaista kansaa läpi autiomaan. Ilman ruokaa ja vettä. Vaatteita, kenkiä, lääkkeitä. Toisin sanoen aivan avuttoman huonoa johtamista. Näyttäisi siltä, että Mooseksella jos kellä oli syytä olla pakara jäykkänä. Millainen johtaja ottaa vastuulleen tuollaisen projektin?

Mooses törmäsi massiiviseen kontrollifriikkikynnykseen. Ja Jumalan armosta pystyi ylittämään sen. Miten? Tajuamalla, että kyseessä oli Jumalan projekti. Jumalan suunnitelma. Jumalan kansa. Jumalan valtakunta. Avain siihen, että tuon kokoluokan juttuja voi tapahtua Jumalan valtakunnassa on se, että me johtajat annamme johtajuuden Jumalalle – aivan konkreettisesti. Koska, loppujen lopulta, kyse on aina Jumalan valtakunnasta. Meidän projektimme, suunnitelmamme – ja niin, myös ”meidän” seurakuntamme, ovat toissijaisia, välineellisiä siihen nähden.

Minun kontrollifriikkiyteni on sitä luokkaa, ettei kynnysten ylittämisessä ole auttanut mikään muu kuin se, että aivan konkreettisesti ajattelen Jumalaa johtajana, jolla on hanskassa sekä leadership että management. Jumalan armosta olen jo joitakin kynnyksiä ylittänyt, mutta odotan näkeväni vielä paljon paljon enemmän. Olen päättänyt, että maksoipa se minulle miten paljon tahansa, niin minun kontrollifriikkiyteni ei todellakaan tule rajoittamaan sitä, mitä kaikkivaltias, rajaton ja rajoittamaton Jumala voi minun elämäni kautta tehdä. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että minun ei tarvitse tietää kaikkea. Jumala tietää. Minun ei tarvitse hallita kaikkea. Jumala hallitsee. Minun ei kuulu stressaten valvoa öitäni. Jumala valvoo. Ja minun ei tarvitse olla kontrollifriikki. JUMALA ON.