Joosefin housuissa

 

 

Tasan kahdeksan vuotta sitten vanha joululegenda muuttui tarinasta tosielämäksi. Meidän perheeseen syntyi esikoinen, neiti Kesäheinä, joulupäivänä. Sukulaisille ja ystäville olin kirjoittanut joulun alla, että ”tänä jouluna olemme tehneet matkaa pyhän perheen kanssa”. Joulupäivänä ajattelin, että pitiköhän nyt ihan samoja jälkiä seurata! No, neiti Kesäheinä oli kuitenkin hyvin sisäistänyt isänsä ajatukset ja kohteliaasti syntyi Jeesuksen kanssa samana päivänä. Oli siinä läheisillä metkaa irvailla joulukirjeestäni. Joulun lapsen ihme tuli ainakin kerran elettyä täydesti.

Sansa Neliöb 10.9.-9.10. MJa

Synnytyssairaalan käytävillä mieleeni palasi muistot Joosefista ja jouluevankeliumista. ”Nyt olin oikeasti Joosefin housuissa” – ajattelin. Kun katselin pientä tonttulakkipäistä tytärtäni, tajusin että jokin oli muuttunut perusteellisesti. Enää en elänyt vain itselleni. Olin vastuussa perheestäni ja tuosta pienestä tuhisijasta. Vastuu painoi kokonaista kolme ja puoli kiloa.

Suomalaisen synnytyssairaalan ja Betlehemin eläinsuojan väliin mahtuu aika monta hygieniatasoa. Meillä oli Porvoon sairaalassa perhehuone ja hoitajia ympärillä pilvin pimein, jotka tiesivät kaiken vastasyntyneistä. Joosefin piti luottaa vain omaan vaistoonsa, tallin vieraisiin ja morsiamensa puheisiin. Nykyisessä sairaalamiljöössä helposti kadottaa käsityksen Jumalasta elämän ja kuoleman Herrana. Helposti ajattelee, että pienen lapsen henki on kätilön tai anestesialääkärin käsissä. Joosef ei voinut muuta kuin luottaa Luojan varjelukseen. Parasta terveydenhuoltoa oli rukous. Hoitovirheestä ei voinut valittaa potilaslautakunnalle.

Mitä Joosefin esimerkki voisi antaa isyyden haasteiden kanssa painiskeleville?

Joosefin luottamus ja usko Jumalaan oli horjumaton. Ongelmissa pelko puskee usein puseron sisältä ja kahlitsee koko mielen. Hyvä perheenisä voisi rohkeammin tarttua rukoukseen ja kuunnella Jumalan ohjaavaa ääntä. Joosefille Jumala puhui enkelin suulla, meille Jumalan puhe voi olla jotain muuta. Pääasia on, että pitää korvat auki ja luottaa, että Jumala kantaa.

Joosef oli Jeesuksen kanssa monta kertaa helisemässä. Kasvattipoika oli vähintäänkin erikoinen tapaus. Saattoipa olla Jumalan poikakin. Perinteinen isä-poika-suhde ei varmaan tullut kysymykseenkään. Tuskin Jeesus jaksoi kovinkaan perusteellisesti rakennusmiehen ammattia opiskella. Joosef antoi Jeesuksen olla oma itsensä, eikä murskannut hänen persoonaansa, vaan antoi tilaa. Joosef ymmärsi olevansa pyhän todistaja ja antoi asian hiljaisesti olla. Joosefin esimerkki kasvatti-isän roolista on varmaan monille tuttu. Ei ole kovinkaan helppoa kasvaa ja kasvattaa toisten lapsia. Joosef näki kuitenkin, että kasvatustehtävä oli jo sinänsä arvokas. Tärkeintä oli tarjota lapselle turvallista vanhemmuutta. Joosefin ohje voisikin kuulua:” Varjele lapsuutta!”

 
Dei, artikkeliban.(2) 30.6.- MJa