Johdanto
Tässä blogisarjassa tutkailen Oscar-elokuvien ansioita sekä niiden välittämää maailmankuvaa. Erityishuomion saa elokuvien hengellinen sekä intersektionaalinen anti. Jälkimmäinen on nykyään jopa pakollista, mikäli mielii punaiselle matolle.
Tässä syynään vuoden 2022 kymmenen Paras elokuva -kategoriassa kilpaillutta filmiä.
Gaalaa voi kuvata intersektionaaliseksi: Naisjuontajien kolmikko vitsaili, että heidän palkkaaminen tuli halvemmaksi kuin yhden miehen. Leidit vastustivat tuoretta Floridan lakia, joka kieltää opettamasta 4-8 vuotiaille seksuaalisista suuntautumisista tai sukupuoli-identiteeteistä, huutamalla ”gay, gay, gay”. Kuten edellisellä kerralla, nainen sai paras ohjaaja -pystin neljän miesehdokkaan joukosta. Naissivuosan palkinnon voitti ensimmäistä kertaa tummaihoinen ”queernainen”.
Illan katsojaluvut olivat jälleen historiallisen matalalla, mutta sentään nousussa viime vuoden romahduksesta. Elokuvien lipputuloissa suoratoistopalveluiden kilpailu teatterien kanssa sekä koronavirus näyttelivät keskeisempää osaa kuin aatteelliset syyt. Listan elokuvien lipputuotot olivat pääosin miinusmerkkisiä. Oscar-leffojen tuottoisin elokuva Dyyni oli vuoden 11. katsotuin reilun 400 miljoonan tuloilla. Lippuluukuille tämä olikin tuottoisampi kuin 9 muuta elokuvaa yhteensä.
Ehdokkaat
Parhaan elokuvan palkinnon voitti CODA. Siinä kuuron perheen aikuistuvan tyttären täytyy tehdä valinta kalastajaperheensä pariin jäämisen ja musiikillisten ambitioidensa välillä. CODA ansaitsi voittonsa. Tämä on hyvän mielen tarina, josta jokainen pitää liki varmasti – hauska, riipaiseva ja elämänmakuinen perhe-elokuva. Juoni etenee hienosti ja draamallinen jännite tiivistyy sankarittaremme ympärille.
CODA jatkaa aiemmassa blogikirjoituksessani esiin nostamaani hyvyyden, kristillisyyden ja intersektionaalisuuden liittoa. Hyvä on tietenkin luomisen nojalla uskomme synonyymi, mutta perheemme myös sinetöidään kristityksi rukouksella. Intersektionaalisuutta piisaa kuurossa perheessä, naispääosassa, meksikolaisessa opettajassa sekä köyhyystematiikassa. Tosin, tätä lajia olisi ollut vielä runsaammin, jos perhe olisi vaikkapa tummaihoinen ja sen jäsenet ylipainoisia. Lisäksi elokuvan kaikki kolme parisuhdetta olivat heteroseksuaalisia. Kävikö siis moka, unohdus, uskalluksen puute? Ei intersektionaalisuutta mahan täydeltä? Määräsivätkö kaupalliset intressit ohi intersektionaalisten? Intersektionaalisuuden ja eettisyyden käsikynkkä kyseenalaistuu, mikäli etuoikeuksia huomioidaan vaillinaisesti.
Listan toinen neljän tähden elokuva oli King Richard. Se kertoo tennistähtisisarusten Venus ja Serena Williamsien nuoruudesta isäukon valmennuksessa. Tennisaihe tuo mukavaa vaihtelua, sillä urheiluleffat ovat tavallisesti nyrkkeilyä. Tulokulma – isän omintakeinen ohjaus vs. tavanomaiset menestysreseptit – on myös dramaattisesti onnistunut. Teemansa puolesta elokuvassa ei ole kyse tenniksestä, vaan vanhemmuudesta ja kasvatuksesta. King Richard laukoo ässäsyöttöjä suojelun ja vapauden, nöyryyden ja kunnian, lapsuuden ja aikuisuuden jännitteessä. Elokuva on samalla suorastaan koulukirjaesimerkki intersektionaalisuuden ja kristinuskon yhteensovittamisesta. Köyhien ja tummaihoisten lasten menetyskertomus on intersektionaalinen triumfi. Tämä sopii kristillisyyden pirtaan, samoin kuin tennisperheemme lämmin usko, toivo ja rakkaus. Kristillisyys ei ole tässäkään vain pintasilausta, vaan osana tarinan narratiivista rakennetta: tämähän on urheiluversio Tuhkimosta eli siitä, kuinka Pyhä Henki valmentaa meitä ottamaan vastaan Kristus-prinssin lasikengän. Williamsit ovat tosin Jehovan todistajia. Close enough?
Tämän jälkeen käy jännästi: kristillisyys, intersektionaalisuus ja kelpoisuus lopahtavat kaikki piirun verran alemmas.
Nightmare Alley on onnistunut kuvaus takavuosien sirkuskulttuurin varjoisista puolista. Erityisen onnistunut on draaman kaari päähenkilömme noususta ja tuhosta. Ohjaaja Quillermo del Toro on ex-katolinen, joka kuulemma kiittää Jumalaa siitä, että on ateisti. Tästä saamme kuitenkin skeptisen ankkurin henkiselle hörhöilylle – tosin juonen liikkumattomia liikuttajia ovat myös tarot-kortit, kolmannet silmät sekä metanaalisäiliössä lilluva Henok-vauva. Toisaalta tarina on peräti kristillinen moraliteetti siitä, kuinka ylpeys käy lankeemuksen edellä ja ensimmäisistä tehdään viimeisiä. Intersektionaalisuus häilyy vastaavasti mukana meksikolaisohjaajan, vahvojen naishahmojen sekä valkoisen miehen tuhon myötä. Film noir -angsti käy tässä turhankin suureksi ja antisankarimme etäiseksi. Olisiko positiivisempi, Wolf of Wall Street (2013) -tyylinen lopetus ollut sittenkin – sittenkään – parempi?
Nightmare Alleyn tavoin uudelleenfilmatisoinnin saa nyt myös Frank Herbertin scifiklassikko Dyyni (1965). Oudon ohjaajan David Lynchin Dyyni (1984) floppasi. Tätä edelsi Alejandro Jodorowskyn huumeeton hallusinaatio, maalari Salvador Dalin, muusikko Mick Jaggerin ja elokuvalegenda Orson Wellesin tähdittämä visio, joka oli kuitenkin liian suurreellinen valkokankaalle. Tuore Denis Villeneuven Dyyni: Osa 1 onnistuu yhdistämään kirjan eeppisen vision valtavirtaiseen kaupallisuuteen. Tarinassa Atreides-perhe saa haltuunsa aavikkoplaneetan, jolla kasvaa tajuntaa laajentavaa rohtoa, mutta apajilla kärkkyvät myös alkuperäisasukkaat, hiekkamadot ja planeetan edelliset pehtoorit. Elokuvan vahvuus on teknisyydessä: kuvauksesta, musiikista, äänistä ja erikoistehosteista tuli ansaitut Oscarit. Dyyni onnistuu kuitenkin myös juonessa, jossa kunnianhimoiset ja kosmiset aiheet jihadista ja pelastuksesta lihallistuvat kreikkalaisen tragedian kuumottavalla pelilaudalla.
Mistä kolmen tähden nyreys tämän katsojan sisäänsä imaisevan mahtavuuden partaalla? Kenties tässä on suuriaiheisten elokuvien yleisongelma käsillä: tarina tuntuu samanaikaisesti liian pitkältä ja liian lyhyeltä. Koska tämä on vasta ykkösosa, set-up venähtää, vaikka samalla juonenkäänteet saavat katsojan ihmettelemään tarinan lyhyttä matkaa joulusta pitkäperjantaihin. Ongelma on myös hengessä. En tarkoita tarinan uskonnonvastaista antibirgittalaisuutta, vaan esteettiseksi jäävää messiaanisuutta sanan kierkegaardilaisessa merkityksessä. Valittumme ei verta hikoile eikä edes hikeä, vaikka autiomaan pitäisi olla koetusten paikka. Sankarimme ei liioin muserru inhimillisyyden ja messianisminsa alasimelle tahi putoa toiseuden kohtaamisesta saman totaliteettiin kuten näitä teemoja mestarillisesti käsittelevän Arabian Lawrencen (1962) nimikkosankari. Villeneuven messianismi on epämääräisen voiman kanavoimista ja intuitiota – jedimeininkiä, missä voideltu tulee omiensa tykö, ja hänen omansa ottavat hänet vastaan. Intersektionaalisilla mittareilla juttu sortuu valkoiseen pelastajaan. Olisiko vanhan kirjan detaljeja kuitenkin vaivihkaa hangattu moninaisemmiksi?
Scifimateriaalia on myös Don’t Look Up, missä tähtitieteilijät saavat tietää maapallon tuhoutuvan asteroiditörmäyksessä. Tyylilajina on satiiri, joten tämän verrokki on pikemminkin Tohtori Outolempi (1964) kuin Armageddon (1998) tai Melancholia (2011). Aika herkkua onkin luvassa, sillä kosminen tuho antaa hilpeän tulokulman mediaviihteen mielettömyydelle, poliittisten puuhastelujen piiperryksille sekä teknologiajättien rahastuksille. Adam McKay ei sorru wokeiluun tai muuhunkaan vasemmistolaisuuteen – tosin presidentillä on punainen lippis eivätkä punaniskat tunnista ajan merkkejä ennen kuin tärähtää. Lopussa ollaan kuitenkin kivan amerikkalaisia – rukoustakaan unohtamatta. Valitettavasti elokuva käyttää paukkunsa loppuun ennen lopputekstejään. Päähenkilökaksikon kasvutarinat jäävät spektaakkelin varjoon jaksamatta innostaa. Moraliteetiksi tyylilaji on taas liian likellä kritiikkinsä kohdetta.
Steven Spielbergin West Side Story on uudelleenfilmatisointi vuoden 1961 versiosta, joka pohjautui 50-luvun näytelmään, joka puolestaan perustui Shakespearen Romeoon ja Juliaan, joka puolestaan perustui Ovidiuksen runoon Pyramoksesta ja Thisbestä – huh! Värikäs tanssikuvasto on aika karkkia. Rachel Zegler on ihana ja tarina kielletystä rakkaudesta puhuttaa aina vain. Toisaalta itse tarina valkoisten ja puertoricolaisten jengikahnauksista ei ole tässä ajassa, vaan menneisyydessä. Uskollisuus alkuperäisnäylle tarkoittaa myös vanhoja lauluja, joiden joukossa ei ole yhtäkään hyvää. Musiikillisesti La La Land (2016), A Star is Born (2018) tai jopa The Greatest Showman (2017) ovatkin parempia.
Elokuvassa Licorice Pizza 15-vuotiaan vesisänkykauppiaan ja 25-vuotiaan hannukkahyrrän tie ystävyydestä rakkauteen on kivetty hyvillä päätöksillä vuoden 1973 Los Angelesissa. Pariskunnan outoa ikäeroa käsitellään suorastaan riemastuttavasti. Lisäksi elokuva vyöryttää katsojan eteen hauskoja anekdootteja. Vähitellen katsoja käy pyörittelemään päätään: mihin tämä tarina on oikein menossa? Kunnes päähän syttyy pieni oivallus, että päämäärättömyys on tarkoituksellinen ajankuva. Paul Thomas Anderson ei kuvaakaan perinteistä romanttista komediaa, vaan valkoisen amerikkalaisen leikkikenttää, missä kirmaavien nuorten vapaa rakkaus on joko kuula nostalgisessa flipperissä tai ainoa leposija, mihin päänsä kallistaa.
Belfast kertoo irlantilaisperheen vaikeuksista Pohjois-Irlannin vuoden 1969 levottomuuksissa yhdeksänvuotiaan pojan näkökulmasta. Lapsuuden ja väkivallan yhdistämisessä tämä onnistuu paremmin kuin Jojo Rabbit (2019). Päähenkilömme on vieläpä maailman suloisin poika. Jännitteiden uskonnollinen puoli – protestantit vs. katoliset – tuodaan myös esille ja vaikka kadotusta paasaava saarnamies on turhankin kliseinen kuva, on dialogissa esimerkiksi jopa oivalta määritelmä perisynnille:
Äiti: Miksi varastit pesuainetta!?
Poika: Se on biologista.
Belfast on yksi niistä elokuvista, joista ei tahdo löytää mitään vikaa, vaikka jostain syystä katsomiskokemus ei innosta. Kenties eskapistisen lentävän auton ja katukauhujen välinen jännite jättää Kenneth Branaghin autofiktion kuitenkin liian dokumentaariseksi. Tai sitten vika on kriitikossa – liian siirappinen perheidylli särkyneen kodin pojalle?
Japanilaisdraama Drive My Car kertoo teatteriohjaajan ja hänen kuskinsa ystävyydestä sekä traumojen voittamisesta. Tarina tulee kirjailija Haruki Murakamilta ja pakko myöntää, minulle kävi tässä samoin kuin kirjan Maailmanloppu ja ihmemaa (1985) kanssa – en tajunnut. Puoli tuntia kuvamateriaalista on Saabilla ajamisesta. Vähäeleisyys ja vuorosanojen niukkuus toivat mieleeni Aki Kaurismäen elokuvat, mutta ilman huumoria. Kenties toiset tästä pitävät, tämähän muistutti paljossa myös Manchester by the Sea (2016) -elokuvaa.
Jane Campionin lännenelokuvassa The Power of the Dog mies ottaa leskinaisen ja tämän aikuistuvan pojan siipiensä suojiin ranchilleen, missä nämä joutuvat karskin isoveljen kiusaamiksi. Lyhyen hiljaiselon jälkeen homoseksuaalisuusaihe nousee taas akateemiseen keskiöön. Tämä ei kuitenkaan ole Brokeback Mountain (2005) -tyylinen rakkauswestern vaan Moonlight (2016) -henkinen peilaus toksisen ja herkän maskuliinisuuden välisestä jännitteestä. Leffan outo nimi on yllättäen Kuningas Jaakon Raamatun Psalmista 22. Koska tämä on myös messiaspsalmi, voimme pohtia, onko tarinan ratkaisijassa ainakin ripaus messiaanisuutta. Jos joku tämän kattauksen elokuvista kuitenkin ansaitsee vain 2 tähteä, se lienee tämä. Kenties tässä intersektionaalisuus on vahingoksi. Tällä en kuitenkaan tarkoita homoseksuaalisuutta, sillä nythän Hollywoodkin älyää normalisoida ilmiön ilman jalustoja tai silkkihansikkaita.
Päätössanat
Vuoden 2022 Oscar-kattaus on tässä osoitettu suhteellisen tasokkaaksi kokonaisuudeksi. Kymmenestä ehdokkaasta muodostuu aika sekalainen joukko. Monia elokuvia yhdistää nostalgia. Tästä ei lie kuitenkaan ole syyttäminen juuri näitä elokuvia, vaan pikemminkin elokuvaa genrenä sekä meitä katsojia, jotka pakenemme yksinkertaistettuun menneisyyteen tylsää ja sekavaa eloamme. Menneen romantisointiin ei toisin sanoen sorruta, pikemminkin muistutetaan nykyisten ongelmien ja haasteiden ajattomuudesta.
Kattauksen kokonaisuutta ja yksityiskohtia voi peilata kristillisyyden valossa. Intersektionaalinen tarkastelu on yhtä lailla mahdollista, mutta leväperäisyydessään sekä eettisessä fundamentalismissaan tuo käy äkkiä pitkäpiimäiseksi. Kuka näitä ihonväristä tai seksuaalisesta suuntautumisesta saatavia pisteitä jaksaa laskea? Intersektionaalisen etuoikeuskehän ytimessä on valta. Tämän turmeleva vaikutus eli vallan ja väkivallan limittäisyys on myös käsiteltyjen elokuvien keskiössä. Tämä ei tosin ole kovinkaan yllättävää, kun ottaa huomioon, että kaikki teot, sanat ja ajatukset ovat vallankäyttöä.
West Side Story ja Belfast näyttävät, kuinka viaton hahmo, sankaruus tai rakkaus uhkaavat jäädä valtaa käyttävien voimien väliin. Häikäilemätöntä valtaa käyttävät Nightmare Alleyn huijariselvänäkijä, Dyynin paha paroni sekä Don’t Look Up -elokuvan narsistinen presidentti aiheuttavat kärsimystä ja tuhoa. Valtakritiikki yhdistää kristinuskoa sekä intersektionaalisuutta, laulaahan Maria: ”Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset.” Toisaalta tässä on näiden ero, jopa vastakkaisuus: kristinuskossa keskiössä Kaikkivaltias, postmodernismia seuraavassa intersektionaalisuudessa vallan epäjumala. Kaikkivaltias armahtaa, jopa uhrautuu Kristuksessa, kun taas tiedostavien intersektionaalisten tehtäväksi jää korjata paha vallankäyttö. Tämä on kuitenkin itsessään vallankäyttöä, jolloin sorrutaan tarkoitus pyhittää keinot -mentaliteettiin ja kostamiseen. The Power of the Dog -leffan ”sankari” ottaa alfakoiran paikan uutena alfakoirana, epäjumalan siunauksella.
Mistä apu syntiin, mistä ahdistavaan noidankehään, joka vetää jokaista mustaan aukkoonsa, mistä vallan ongelmaan? Jeesuksesta. Hänessä näemme, kuinka Kaikkivaltias käyttää omaansa. Hänen hyvyyttään tekojemme – ja elokuvamme – heijastakoon.
