Käytiin kaksi keskustelua lyhyen ajan sisällä. Molemmat ystävät tiesivät olevansa tämän elämän rajalla. Toinen on astunut jo taivaan iloon. Keskusteltiin uskosta ja Jeesuksesta, oltiin Raamatun äärellä. Molemmat sanoivat toisistaan tietämättä saman lauseen: ”Ei puhuta uskosta, puhutaan Jeesuksesta.”
Eivät he kumpikaan väheksyneet uskoa tai lakia. Mutta laki oli nyt tiensä päässä. Se kykenee ajamaan Jeesuksen luokse, mutta se ei kykene välittämään anteeksiantamusta ja armoa, avaamaan taivasta. Siksi puhuttiin enemmän Jeesuksesta, joka puhuu hyvää Isälle meidän puolestamme. Rajalla asiat tiivistyvät. Jäljelle jää vain tärkein.
Edessä odottava syksy näyttää inhimillisesti katsoen synkältä. Maailma kuohuu ja tuntuu, ettei edes tahdota elää rauhassa. Moni pieni huoli on väistynyt suurten peittäessä maiseman. Ei juuri puhuta pandemioista tai edes ilmastonmuutoksesta, kun sodan pelko on vallannut näkymän. Samalla sisäisesti kansamme kestävät arvot ovat viime vuosikymmeninä murentuneet. Pelon näkymiin sopii huonosti se, että kristinuskon voima näyttää hiljaa hiipuneen. On tultu toimeen liian kauan ilman Jumalaa. Kristinuskon voima on kuitenkin siinä, että se voi myös hiljaa palata.
Juuri tämän elämän pelkojen keskelle Jumala laskee rauhansa: ei ole oikeasti hätää.
On hyvä, jos pelottavat näkymät palauttavat meidät alkuun. On hyvä, jos löytyy niitä, jotka tahtovat viestiä toivon sanoman pelkojen keskelle. Pietarin veli Andreas oli toinen Jeesuksen kahdesta ensimmäisestä opetuslapsesta. Kun Johannes osoitti Jeesusta ja sanoi: ”Katso, Jumalan karitsa!”, Andreas siirtyi Johanneksen opetuslapsesta Jeesuksen opetuslapseksi. Andreas ei ollut suurten puheiden mies tai näkyvä saarnaaja. Hän oli Jeesuksen esittelijä. Hiljainen todistaja. Olisiko nyt Andreaan tavoin aika esitellä Jeesusta siinä elämänpiirissä, jossa elämme? Alkaa läheltä. Kylvää siementä. Taipua Herramme nöyräksi todistajaksi? Rakastaa? Luoda näin toivoa?
Jeesuksesta on niin paljon vääriä luuloja. Joskus meidän todistajien ylpeyden tähden. Mutta Jeesus ei ole lakannut olemasta särkyneitten sydänten Herra. Hänen äänensä ei kuulu huutona kaduilla. Hän ei muserra murtunutta ruokoa, eikä sammuta uskon lampun hiipuvaa liekkiä. Hän ei murru, hänen liekkinsä ei himmene, vaan puhkeaa pian näkyviin kaikessa voimassaan. Kun kaukaiset rannatkin ovat kuulleet evankeliumin, Jeesus palaa, eikä enää viivy. (Jes. 42)
Jeesus rohkaisee pelottavien näkymien keskellä: ”Nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.” (Joh. 21:28) Tämä elämä on aina epävarmaa ja se päättyy lopulta kuolemaan. Juuri tämän elämän pelkojen keskelle Jumala laskee rauhansa: ei ole oikeasti hätää. Kristityillä on maailman mahtavin sanoma kuoleman voittamisesta ja taivaan avautumisesta. Kun taivaasta tulee totta, maailmaa hallitsevat pelotkin voivat asettua niille kuuluvaan asemaan.
Elämä on. Mutta niin on Vapahtajammekin – elämän ja kuoleman voittaja. Siksi emme odota maailmalta enempää, kuin odottaa sopii. Siksi laitamme toivomme taivaaseen, josta ei voi odottaa liian paljon.
