Isoveli valvoo

 

Kävellessäni Taivaallisen rauhan aukion poikki, tiedän tulevani kuvatuksi monesta suunnasta. Kameroita on jokapaikassa. Ei vain turistien vaan hallitus pitää kiinni oikeuksistaan hallita kansalaistensa ja turistien elämää. Niinpä sotilaita, poliiseja ja tavalliselta turistilta näyttäviä valtion palkkaamia valvovia silmiä on tuhansia pelkästään tuolla aukiolla. Minnekkään julkiseen rakennukseen ei voi mennä ilman turvatarkastuksia. Kuri on kova. Samoin jumalan pelko. Toisille se on hallitus, toisille uskonto. Monille kummatkin.

Suren Nobel-voittaja Liu Xiaobonin kohtaloa. Hän uskalsi kirjoittaa ihmisten oikeuksista, mutta samalla maksaa siitä hengellään. Maassa, joka piilottelee rumia kasvojaan ja haluaa näyttää vain puhtaan puolensa muulle maailmalle, saa monet voimaan pahoin seuratessaan tilannetta sivusta. Kommunismi on vallalla, vaikka sen olemassaolo kielletään ja piilo -propakandaa levitetään monin eri keinoin. Ainut, mikä saa minulta sympatiaa on kiinalainen lääketiede, joka on myös levinnyt länsimaihin. Rohdot, luonnonvalmisteet ja monet muut ihmisanatomian viisaudet ovat saaneet jalansijan liikunnan -ja terveydenalalla Suomessakin.

Perheniemi neliöb. elokuu MJa

Mutta myös tänne asti kantautui Suomessa kiivaasti käyty homokeskustelu. Mikä isoveli siellä valvoo? Onko se ihminen ja ihmisen tarve hallita vai onko siellä Jumalan rakkaudelle tilaa?

Itselläni on muutama homo ystävä. Jotkut niistä olen tuntenut lapsuudesta asti, toisiin olen tutustunut myöhemmin. Heistä jokainen on kasvanut ja saanut kristillisen kasvatuksen, mutta siitä huolimatta he ovat sitä mitä ovat. He ovat homoja ja minulle kovin tärkeitä. He ovat ystäviäni, joista en ikinä luopuisi. Ette uskokaan, kuinka paljon heidän kanssaan on käyty keskusteluja niin hengellisiä, järjellisiä kuin inhimillisiäkin. Jokainen heistä tietää, että kuuluvat vähemmistöön ja se mitä he ovat, ei ole oma valinta. Toki he voisivat valita myös toisin, olematta sitä mitä eivät tunne olevansa, mutta silloin he eivät ole sitä, joksi heidät on tarkoitettu. Kuinka monta kertaa sinä olet kieltänyt itsesi?

Toimit kuten sinun odotetaan toimivan. Töissä, perheessä, yhteiskunnassa… jotta tuntisit olevasi hyväksytty ja kuuluvasi johonkin. Sellaisessa tilanteessa ei auta raamatun sanat tai laki pykälät. Sellaisessa tilanteessa auttaa ensin hyväksyä itse itsensä sellaisena kuin on. Tämän jälkeen toivoa, että muutkin hyväksyvät. Haluan uskoa, että minun Taivaallinen Isäni hyväksyy meidät jokaisen sellaisenaan.

Mieleestäni kirkon tulee olla se, joka on valmis ottamaan vastaan KAIKKI. Meistä kukaan ei ole valmis kirkon jäseneksi, jos siinä olemalla tai siihen liittymällä pitää olla tietynlainen. Kuka meistä toteuttaa raamatun ohjeita ja käskyjä pilkulleen joka hetki? Kuka niitä kiviä heittelee? Kuka meistä haluaa näyttää kauniimman poskensa, mutta piilottelee pimeää puoltaan, jonka kuitenkin kaikkivaltias Jumala näkee? Haluamme olla ”hyviä” ja ”tunnollisia” kristittyjä. Kiillotamme kuvamme muille, vaikka teemme arjessa samoja virheita, koemme samoja kipuja, hylkäämme Jumalan lait monesti päivässä inhimillisten mieltymystemme taakse ja käymme tuhansia henkilökohtaisia taisteluita elämämme aikana kuitenkaan niistä puhumatta saatikka näyttämättä. Julkinen häpeähän se olisi.

Nostan hattua homoille ja lesboille. Uakaltavat näyttää värinsä. Eivät ole haaleita. Seisovat vahvasti toisella puolella. Raamattuhan muistuttaa, että olkaa kylmiä tai kuumia, mutta haaleat minä oksennan ulos.

Näistä mielipiteistäni monet lukijat luultavasti tuomitsevat minut helvettiin, mutta itse olen aina kuulunut värini puolesta vähemmistöön. Olen joutunut taistelemaan oikeuksieni puolesta. Samanarvon oikeudesta ihmisten edessä. Tiedän, että olen sitä Jumalan edessä ja se tekee helpommaksi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on.

Toivon jokaiselle homolle ja lesbolle uskoa Jumalan rakkauteen heitä kohtaan. Ihmisiin tulet aina pettymään, mutta Jumalaan et koskaan. Näin minulle aikoinaan sanoi joku viisas kirkonmies. Jumalan edessä on ihminen. Ei mies eikä nainen, vaan mies ja nainen, jonka sydäntä tutkitaan.

Tällä matkallani olen tavannut ihmisiä, joilla on kummatkin sukupuolet, kumpi hän silloin kristityn mielestä on? Mihin kategoriaan sellainen ihminen kuuluu? Meneekö hän suoraan helvettiin vain sen takia mitä hän on, vai sen perusteella millainen usko hänellä on sydämessään?

Kuinka moni kirkkoon kuuluva haluaa mennä naimisiin kirkossa vain siksi, koska se on romanttista, juhlallista ja niin kuuluu tehdä? Moniko näistä ”kristityistä” on parempia kuin kristitty homo, joka haluaa kaikkien edessä julkistaa rakkautensa rakastettuaan kohtaan ja jonka sydän voi olla monella tapaa lähempänä Jumalaa kuin yhdelläkään nimikristityllä. Eikö usko ole se oleellinen asia ja usko, jonka pitäisi muuttaa? Pitääkö ihmisen ensin muuttaa itse itsensä, toimia Jumalana, jonka jälkeen vasta tulla kirkkoon uskomaan ja muuttumaan. Muuttumaan miksikä? Sellaiseksi kristityksikö, jotka tässä nyt osoittelevat etusormellaan?

Mitä on kristitty ja kristillisyys? Onko se oikeasti tätä, jota keskustelua Suomen televisio näyttää? Jos on, kirkosta eroaminen odottaa myös minua.