Ikkuna Westfield Housen elämään

 

Istun luterilaisen pappisseminaarin kirjastossa. Sellainen kummallisuus löytyy Englannin Cambridgesta, kolmen tunnin lentomatkan päästä Suomesta. Ympärilläni on maan merkittävin kokoelma luterilaista teologiaa erinäköisten kansien sisässä. Kommentaarejakin on riittävästi eksegeetin perustarpeisiin. Yhdeltä hyllyltä silmille hypähtävät aina suomalaiset koraalikirjat kuin tuulahduksena kotimaasta.

Rakennuksessa liikkuu henkilökunnan jäseniä kohentelemassa paikkoja. Lattiat ja seinät ovat vanhassa viktoriaanisessa talossa sen verran ohuet, että äänet kuuluvat himmeästi huoneesta toiseen. Möreä-ääninen talonmies Tony järjestelee puhelimessa taas jotain huonekaluhankintaa lontoolaismurteellaan. Yläkerrasta kuuluvien kannan kopsahdusten täytyy kuulua hänen herttaiselle siivoojavaimollensa Hilarylle. Kenialaisen Wanja-sihteerin äänestä paistaa läpi afrikkalainen hymy.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

***

Westfield Housen opettajat ovat lähteneet parituhatjäsenisen Englannin evankelisluterilaisen kirkon (ELCE) kirkolliskokoukseen Kentiin. Heitä on tällä hetkellä kaksi täysiaikaista ja yksi osa-aikainen. Kolmas päätoiminen, tuore tohtori Tübingenin yliopistosta, saapuu perheineen joulukuussa. Pitkään paikka onkin ollut tyhjänä. Tämä on pienen, pitkälti amerikkalaisopiskelijoiden mukanaan tuomiin lukukausimaksuihin nojaavan koulun taakka. Oppilaskunta vaihtuu joka vuosi lähes kokonaan, eikä vauhti sovi kaikille opettajille. Samalla talo on kuitenkin kiehtovan kansainvälinen: keväällä opettajina on britti, kanadalainen, amerikkalainen ja australialainen.

Tällä hetkellä seminaarissa ei ole yhtään brittiopiskelijaa saati eurooppalaisia. Viimeksi ELCE:n pastoreiksi vihittiin kaksi maahanmuuttajamiestä puolitoista vuotta sitten: brasilialainen ja suomalainen. Ainoa Westfieldin koko kolmivuotista opinto-ohjelmaa tekevä opiskelija tulee Madagascarista. Yhtä eteläafrikkalaista lukuun ottamatta kaikki muut ovat lainassa Yhdysvalloista – osa vain syksyn, osa koko lukuvuoden. Kaksi heistä opiskelee vielä kandidaatintutkintoa luterilaisissa Concordia-yliopistoissa ja loput käyvät pappisseminaaria St Louisissa tai Fort Waynessä.

***

Kirjaston ikkunasta pilkottaa Resurrection Lutheran Church – kirkkoni täällä – ja Luther Houseksi (omaperäisesti) nimetty upouusi asuntola. Jälkimmäisessä on paljon luksusta saaren olosuhteisiin nähden kuten kaksinkertaiset ikkunat ja lämpöeristystä ulkoseinissä. Koska seminaarin kahdeksan opiskelijaa ei täytä kaikkia huoneita, Luther-talossa asuu myös seitsemän ulkopuolista, useimmat laillani Cambridgen yliopistosta. Mekin kaikki tulemme eri maista.

Westfield House on ollut minun teologinen instituuttini. Olen saanut paljon keskusteluista näiden ajan patinoimien seinien sisällä. Yhteisen uskon sitein vuosien varrella solmitut ystävyydet ovat kestäneet Atlantinkin erottaessa.

Toivoisin seminaarin voivan palvella enemmän myös Euroopan luterilaisia. Akateemisesti kovatasoinen mutta samalla Raamattuun ja tunnustukseen pitäytyvä pappiskoulutus voisi olla lääke, jota Suomessakin kipeästi tarvittaisiin. Kun kirkko sairastaa, täytyy uskaltaa porautua selkärankaan asti eikä vain turvautua viat peittelevään plastiikkakirurgiaan. Paimenten koulutus on kiistämättä aivan siellä ytimessä.