Ideologia ja perhearvot

Edellisessä blogissani Sukupuolineutraalin ideologian nousu ja hajoaminen käsittelin ideologian vaikutusta avioliittokulttuuriin ja professori Bob Goudzwaardin hahmotelmaa ideologisoitumisen prosessin kehitysvaiheista. Julkaisin blogin alun perin verkkolehti Uudessa Suomessa. Uuden Suomen toimitus kuitenkin poisti blogini ja vei minulta sen ja muiden harhaoppisten kirjoitusteni takia toistaiseksi kirjoitusoikeuden Uuteen Suomeen. Uuden Suomen tapa rajoittaa lapsen oikeuksien puolustamista omilla verkkosivuillaan sai monet ihmiset kiinnostumaan aiheesta.

Tästä rohkaistuneena päätin jatkaa keskustelua sukupuolineutraalin liikkeen ideologisuudesta. Analysoin ideologista pyrkimystä muuttaa avioliiton merkitys lapsen oikeuksia puolustavasta ja lasta suojelevasta instituutiosta aikuisen oikeuksia puolustavaksi instituutioksi.

Koska sukupuolineutraalille ideologialle ominainen lasten oikeuksien kumoaminen on jokaisen ihmisen moraalitajun vastainen, se onnistuu vain luomalla moraalinen illuusio, jossa tasa-arvon pätevyysaluetta laajennetaan keinotekoisesti niin paljon, että lasten oikeuksien polkeminen saadaan piilotettua näennäismoraalisen retoriikan alle. Tällä tavalla ideologia yhä enemmän hallitsee avioliitosta ja perheestä käytyä keskustelua

Kiista avioliiton tarkoituksesta

Vuosituhansien ajan kaikissa inhimillisissä kulttuureissa avioliitto on ymmärretty miehen ja naisen väliseksi liitoksi, jonka ensisijainen julkinen tarkoitus on liittää mies ja nainen niin läheisesti toisiinsa, että he muodostavat vakaan liiton yhteisten lastensa suojaksi. Kaikki perinteiset yhteiskunnat ovat asettaneet lapsen edun ensisijaisuuden avioliiton yleispäteväksi säännöksi ja normiksi, jonka pohjalta aikuisten toimintaa arvioidaan. Vaikka tätä normia vastaan rikotaan jatkuvasti, itse normin kulttuurista merkitystä ja velvoittavuutta ei perinteisissä kulttuureissa ole asetettu kyseenalaiseksi.

Perinteiset kulttuurit eivät halunneet vapauttaa ihmistä syyllisyydestä, mikä seuraa normin rikkomisesta, koska itse normin on nähty perustuvan lapsen luovuttamattomiin moraalisiin oikeuksiin. Ihmiset ovat mieluummin kantaneet syyllisyyttään lastensa oikeuksien laiminlyömisestä kuin vapautuneet syyllisyydestä määrittelemällä avioliittonormin aikuisten vapauden ehdoilla.

Lasten oikeuksien sivuuttaminen

Modernit yhteiskunnat ovat ensimmäisiä, jotka ovat pyrkineet määrittelemään itse avioliittonormin kokonaan aikuisten ehdoilla. Aikuisten vapauksien ehdoilla avioliiton määrittelevä sukupuolineutraali avioliittokäsitys siirtää lapsen näkökulman sivuosaan. Näin sen täytyy haastaa ihmisen moraaliseen tietoisuuteen kuuluva ja kaikkia perinteisiä kulttuureita hallinnut moraalinen vakaumus, että lapsen hauraus asettaa lapsen oikeudet aikuisten mieltymysten edelle.

Koska sukupuolineutraali avioliittokäsitys on tässä suhteessa ihmisen moraalitajun vastainen, sen perusteluksi täytyy käyttää jotakin toista moraalinäkökohtaa, joka muokataan palvelemaan ideologian tarpeita. Tätä tarkoitusta palvelee aikuiskeskeiseksi muokattu tasa-arvon näkökulma. Tasa-arvon näkökulma korostaa jokaisen aikuisen yhtäläistä oikeutta toteuttaa itseään.

Sukupuolineutraalin ideologian valossa ymmärretty aikuiskeskeinen tasa-arvon näkökulma edellyttää sitä, että aikuisten erilaisia seksuaalisia valintoja pidetään samanarvoisina. Kun aikuiskeskeinen tasa-arvon näkökulma viedään loppuun saakka, se vaatii avioliiton määrittelemistä aikuisten tasa-arvon eikä lasten tarpeiden ja heidän kehitysedellytystensä ehdoilla. Niinpä on tosiasioiden vastaisesti viestittävä, että lapsen kannalta on samanarvoista, saako hän kasvaa biologisen isänsä ja äitinsä hoidossa vai onko hänellä vain joku hänestä riittävästi kiinnostunut huoltaja.

Lapsen oikeutta isään ja äitiin ei pelkästään kumota tasa-arvon nimissä: lapsen oikeus isään ja äitiin on itse asiassa määriteltävä syrjiväksi, koska sen pohjalta erilaiset perhemuodot olisivat eriarvoisia. Tällaisessa tasa-arvoajattelussa unohtuu, että samalla kun aikuiselle annetaan periaatteessa rajoittamaton vapaus, lapselta viedään hänen perusoikeutensa. Lapsella ei tietenkään voi olla rajoittamatonta vapautta, vaikka hän eläisi täysin avoimien mahdollisuuksien maailmassa, koska hän ei pysty itsenäiseen toimintaan, vaan on pitkään riippuvainen häntä hoitavista aikuisista. Tasa-arvopuhe unohtaa, että lapsi ja aikuinen eroavat tässä suhteessa toisistaan. Juuri siksi avioliittoinstituutio on olemassa: se asettaa rajoja aikuisten vapaudelle, jotta myös hänestä täysin riippuvaisen lapsen oikeudet otettaisiin huomioon. Näin sukupuolineutraali avioliittoajattelu loukkaa tasa-arvoajattelun nimissä yhteiskunnan kaikkein hauraimpien jäsenten oikeuksia.

Keskustelun reunaehtojen rajoittaminen

Koska miehen ja naisen välinen avioliitto perustuu ihmisluontoon ja perustavaan moraalitajuun lapsen oikeuksista, sen tueksi ei tarvita indoktrinaatiota tai aivopesua: riittää, että ihmisten huomio kiinnitetään moraalisiin tosiasioihin ja luonnollisiin rakenteisiin, jotka ovat osa jokaisen ihmisen peruskokemusta. Avioliittoinstituutio erityisesti lapsen suojaksi rakennettuna naisen ja miehen elinikäisenä liittona saa moraalisen perustelunsa lapsen hauraudesta ja sen aikuisille asettamasta moraalisesta velvollisuudesta. Avioliiton on tarkoitus liittää mies ja nainen toisiinsa niin läheisesti ja pysyvästi, että avioliitosta syntyville lapsille luodaan terveen kehityksen edellytyksenä oleva vakaa kasvuympäristö.

Lapsen perusoikeuksia loukkaavan sukupuolineutraalin avioliittolainsäädännön perustelu ja ylläpitäminen eivät ole mahdollisia avoimen ja vapaan tiedonmuodostuksen tilanteessa. Ainoa tehokas keino sukupuolineutraalin lainsäädännön ja yhteiskuntapolitiikan ajamiseksi on rajoittaa järkiperäistä ja moraalisesti avointa keskustelua lapsen oikeuksista, kuten näemme Uuden Suomen ja lähes koko suomalaisen median julkaisupolitiikasta.

Myyttinen mielikuva syrjinnästä

Kokemus ja äidin isän merkityksestä on osa jokaisen ihmisen arkikokemusta. Ihmisen luonnollista moraalitajua voidaan kuitenkin estää toimimasta korvaamalla asiapitoinen keskustelu voimakkailla kielteisillä mielikuvilla. Lasten oikeuksien puolustamisen moraalinen velvoittavuus voidaan hämärtää luomalla mielikuva tällaisen puolustuksen ennakkoluuloisuudesta ja syrjivyydestä: puolustuksen motiivina ei ole lasten edusta huolehtiminen vaan halu syrjiä muita.

Tällainen mielikuva voidaan luoda tarkastelemalla asiaa kokonaan aikuisten ja erityisesti heidän seksuaalielämänsä näkökulmasta. Tästä näkökulmasta perinteinen avioliittokäsitys saadaan näyttämään epäoikeudenmukaiselta, koska se pitää kaikkia ydinperhemallista poikkeavia perhemuotoja sekä puolisoiden että lapsen hyvinvoinnin kannalta laadullisesti huonompina vaihtoehtoina.

Tämä käsitys perinteisen avioliittokäsityksen syrjivyydestä esiintyy julkilausuttuna tai lausumattomana monissa kannanotoissa, joissa korostetaan moninaisuuden hyväksymistä ja heteronormatiivisuudesta luopumista. Heteronormatiivisuudella ymmärretään käsitystä, jonka mukaan naisen ja miehen välinen pysyvä ja muut seksuaalisuhteet poissulkeva avioliitto on normi, jonka valossa kaikkea seksuaalielämää tulisi arvioida.

Ydinperhemalliin perustuvan avioliittonormin paikalle monet keskustelijat haluavat asettaa suvaitsevampana pitämänsä pervonormatiivisen (queer normative) näkemyksen, jonka mukaan kaikki erilaiset vapaaseen valintaan perustuvat romanttiset ja seksuaaliset kiintymyssuhteet ovat samanarvoisia ja niitä tulisi kohdella samanarvoisina lainsäädännössä, kasvatuksessa ja kulttuurissa yleensä.

Pervonormatiivisessa suvaitsevuuskäsityksessä pidetään itsestään selvänä sitä, että erilaisten elämänmuotojen kriittinen arviointi tulisi tehdä tavalla, joka painottaa niiden samanarvoisuutta. Toisin sanoen, ei ole luvallista tuoda esille tosiasioita, jotka viittaisivat siihen, että lasten kannalta olisi parasta kasvaa biologisen isänsä ja äitinsä eheässä avioperheessä. Ei ole luvallista kiinnittää huomiota lapsen identiteetti- ja suhdeoikeuksiin ja niiden asettamiin moraalisiin velvoitteisiin tai yhteiskuntatieteen tuloksiin, jotka osoittaisivat lasten voivan parhaiten biologisen isänsä ja äitinsä hoidossa. Tämä tietysti asettaa rajoituksia sille, minkälaista vertailua voidaan tehdä esimerkiksi yhteiskuntatieteellisen tosiasia-aineiston valossa.

Toiseksi tässä suvaitsevuuskäsityksessä pidetään itsestään selvänä, että heteroseksuaalisen ydinperheen merkityksen korostaminen merkitsee vaihtoehtoisiin perhemuotoihin sitoutuneiden ihmisten halventamista tai epäoikeudenmukaista kohtelua. Jos väitän, että ilman biologista isää tai äitiä kasvava lapsi on jossakin suhteessa epäedullisessa asemassa verrattuna biologisten vanhempien avioperheessä kasvaviin lapsiin, minun katsotaan loukkaavan kaikkia sellaisissa perhemuodoissa eläviä ihmisiä, joissa lapsi on lähtökohtaisesti erotettu isästään tai äidistään ja leimaavan näissä kasvavat aikuiset ja lapset epäonnistujiksi.

Tällainen ideologinen näkökulma kuitenkin unohtaa, että elämänmuotojen arviointi on välttämätön edellytys kaikelle inhimilliselle edistykselle. Jokaiselle ihmiselle kuuluu luovuttamattomasti ehdoton ihmisarvo pelkästään sen perusteella, että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Kaikki elämäntavat eivät kuitenkaan ole samanarvoisia ja elämäntapoja pitäisi voida arvioida ja kritisoida.

Tosiasioilla on se ikävä piirre, että ne vaikuttavat todellisuudessa, vaikka sulkisimme niiltä silmämme. Siksi ideologian luomat illuusiot ennen pitkää karisevat todellisuuden paineessa.

Kirjallisuus

Bob Goudzvaardin teoriaa ideologian kehitysvaiheista ja sen sovellusta sukupuolineutraaliin ideologiaan olen lähemmin tarkastellut kirjassani Lapsen ihmisoikeus: oikeus isään ja äitiin (toinen painos 2015).