Kirjoittanut
Kirjoittaja on Kirkon ihmeellisimmät tarinat -podcastin ja radio-ohjelmasarjan tekijä sekä kirjailija, joka on työskennellyt monipuolisesti myös journalistina.Aamuisin ulkoilutan koiraa Helsingissä Taivaskallion metsissä. Aluetta halkovat pienet polut, joista monet kulkevat hieman koholla muusta maastosta. Silmät harjaantuvat pikkuhiljaa erottamaan näiden sammalpeitteisten ja puunjuurten kätkemien pinnanmuotojen alkuperän.
Ne ovat ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoitteita.
Yli sata vuotta sitten Helsinkiä linnoitettiin ennennäkemättömällä tavalla. Kaupungin ympärille rakennettiin kovalla kiireellä kolme puolustuslinjaa. Miehiä pakotettiin linnoitustöihin, ja tuotiinpa Helsinkiin jopa tuhatmäärin kiinalaista työvoimaa linnoittamisen avuksi.
Olimme silloin vielä osa Venäjää, ja Helsingin puolustus oli osa Pietarin puolustusta. Näitä linnoitteita on vieläkin jäljellä lukuisia, vaikka luonto vääjäämättä ottaa ne haltuunsa ja maisemoi lähes tunnistamattomiksi.
Voi olla, että joudumme tekemään valinnan hyvinvointivaltion ja maanpuolustuksen välillä.
Nyt olemme taas samassa tilanteessa kuin ennen maailmansotia. On tehtävä linnoitteita, on nostettava puolustusmäärärahoja nopeasti, on varauduttava mahdolliseen sotaan.
Talvisodan alkaessa suomalaisten sotilaiden varusteita kritisoitiin kovaan ääneen. Puhuttiin ”malli Cajanderista”, joka tarkoitti sitä, että osalle sotilaista ei liiennyt muuta kuin kokardi ja sotilasvyö. Ajateltiin, että Suomen olisi pitänyt varustautua tulevaan sotaan paremmin. Oli säästetty väärästä paikasta.
Tämä kritiikki jätti huomiotta, että maailmansotien välisenä aikana Suomi käytti puolustukseensa huikeat 15–20 % valtion kokonaismenoista. Tämä oli koko Euroopan mittakaavassa kärkiluokkaa, ja valtavasti enemmän kuin nykyinen suhdeluku, joka on 2,3 % kokonaismenoista.
Kun Euroopassa pohditaan puolustusmenojen kasvattamista, on hyvä muistaa, mitä se merkitsee. Suomi oli sotien välillä köyhä maa, jota ei voinut hyvällä tahdollakaan kutsua hyvinvointivaltioksi. Se oli huono aika olla sairas tai köyhä. Pienen maan vähäiset rahat käytettiin maanpuolustukseen.
Jos ja kun Suomen puolustusmenot taas vääjäämättä kasvavat, kohtaamme saman tilanteen. Meillä ei tule enää olemaan varaa ylläpitää kaikkia muita valtion toimintoja nykyisellä tasolla. Mistä sitten leikataan?
Ihan kaikesta: sairaanhoidosta, koulutuksesta, kulttuurista, työttömyyskorvauksista. Jos huonosti käy, monelle meistä on edessä taas kovat ajat.
Voi olla, että joudumme tekemään valinnan hyvinvointivaltion ja maanpuolustuksen välillä.
Kirkko on viime vuosikymmenten ollut ajan liikkeessä kohti politiikan vihreää ja vasenta laitaa.
Maailmansotien välissä kirkko oli hyvin erilainen laitos kuin nykyisin. Silloin kirkolla oli vielä jäljellä muistumana menneistä ajoista auktoriteettiasemaa, kirkkoa kunnioitettiin. Kirkko ei ollut missään nimessä täydellinen, mutta se oli silti yhteiskunnan keskeinen tukipylväs.
Aiemmin kirkko asemoitui poliittisesti oikealle. Nykyisin kirkko on hyvinvointivaltion keskeinen kannattaja ja puolestapuhuja, mikä on oikein, koska kristityn täytyy olla pienen puolella. Mutta samalla kirkko on viime vuosikymmenten ollut ajan liikkeessä kohti politiikan vihreää ja vasenta laitaa, mikä on kuulunut myös piispojen kannanotoissa.
Tulevat vuodet näyttävät, miten kirkko kykenee tasapainottelemaan uudessa tilanteessa. Puolustetaanko hyvinvointivaltiota vai laitetaanko rautaa rajalle? Se on vaikea kysymys.
Koiralenkkieni linnoitteiden sammalpeite antaa meille toivoa. Kovien aikojen jälkeen on luvassa taas jotain parempaa.
Kirjoittaja on yrittäjä ja tv-tuottaja, jonka Päivän blogeja kuullaan Radio Deissä joka toinen torstai kello 8.10 ja 12.50. Eero Hietalan radiokolumnit ovat kuunneltavissa myös Dei Plussassa.
