Hyvä paha ihminen

Helsingin Sanomien tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoitti mielenkiintoisessa kolumnissaan (HS 24.6.) kahdesta Amazonin intiaaniheimosta, piaroista ja shavanteista. Piaroat ovat lempeä, rauhantahtoinen ja tasa-arvoinen heimo, kun taas shavantet ovat aggressiivisia ja sotaisia.

Kaaron mukaan heimojen erilaisuuden on todettu selittyvän erilaisilla kasvatusmetodeilla. Piaroat kasvattavat lapsiaan hieman vapaata kasvatusta muistuttavalla tavalla: lapsia ei kielletä eikä rangaista. Shavantet puolestaan erottavat poikalapset armeijan kaltaiseen koulutukseen viideksi vuodeksi, jossa he oppivat tappelemaan ja kokevat simputusta.

Nojautuen amazonilaisista heimoista saatuihin tietoihin Kaaro päätyy kannattamaan näkemystä, jonka mukaan ”hyvä näyttää tulevan itsestään, koska aikuiset eivät juuri puutu lasten kasvatukseen. Mutta jos lapsestaan haluaa aggressiivisen tyrannin, se pitää häneen pakottaa.” Kaaron kolumni on tyypillinen länsimaisen humanismin puolustuspuheenvuoro.

——-

Internetin keskustelupalstoja selaillessaan voi huomata, että vastakkainen näkemys on vähintään yhtä suosittu. Uskoa ihmisen pohjimmaiseen pahuuteen perustellaan muun muassa alkoholin aikaansaamilla vaikutuksilla. ”Humalassahan ihmiset tekee kaikkea kauheaa mitä ne ei selvin päin tekisi, niissä siis pääsee se ’piru’ valloilleen joka normaalisti peitetään”, eräs keskustelija kirjoitti.

Tai luontaisen pahuuden voi laukaista vanhuuden sairaus: ”Olen ajatellut dementikkoja – ennen niin kiltti ja kohtelias ihminen muuttuukin yhtäkkiä kiroilevaksi, kaikkia haukkuvaksi hirviöksi.” Eräs keskustelija sanoi uskoneensa ihmisen hyvyyteen, kunnes tapasi ex-miehensä, joka ”sai kyllä jokaisessa läheisessänikin ne pahat puolet esille.”

Tietenkään kaikkien mielestä kysymykseen ei voi vastata vain ”kyllä” tai ”ei”. Jotkut kyseenalaistavat absoluuttisen hyvän ja pahan olemassaolon vedoten eri kulttuurien erilaisiin moraalikäsityksiin. Mutta tämä on hyvin ongelmallinen näkemys. Jos hyvää ja pahaa ei ole olemassa, ei voida myöskään sanoa, miten täällä pitäisi elää tai miten seuraavaa sukupolvea pitäisi kasvattaa. Voidaan vain kuvailla, miten ihmiset elävät ja miten he kasvattavat lapsia ottamatta kantaa siihen, ovatko teot oikein vai väärin. Tällöin meillä ei ole perusteita tuomita ihmiskunnan kauheimpiakaan hirmutekoja.

———

Mitä annettavaa kristillisellä ihmiskäsityksellä on tähän keskusteluun? Raamattu opettaa, että Jumala loi ihmisen alun perin hyväksi, mutta tämä rikkoi Jumalan käskyä vastaan ja lankesi syntiin. Ihmisessä on siis nämä kaksi puolta: luotu hyväksi, mutta turmeltunut lankeemuksessa.

Kristillisillä kirkkokunnilla on erilaisia näkemyksiä lankeemuksen asteesta. Ihmiskäsityksen suhteen luterilaiset ovat varmaankin pessimistisimpiä ja ortodoksit optimistisimpia. Mutta kaikille kristillisille näkemyksille on yhteistä se, että ihmisyksilössä on sekä hyvä että paha puolensa.

Eikö tämä ole loppujen lopuksi kaikkein yksinkertaisin selitys ihmisluonnon mysteeriin? Eikö ole itsestään selvää, että kussakin yksilössä on yhä jäljellä jotain Jumalan alkuperäisen luomistyön mukaista, hyvää ja arvokasta? Ja samalla, eikö ole ilmeistä, että jokaisessa meissä on myös viehtymys pahaan eikä kukaan ole puhdas synnistä myöskään käytännön toimissaan?

Tällä on seurauksensa myös siihen, mitä ajatellaan kasvatuksesta ja yhteiskunnan tehtävästä. Molempia tarvitaan ihmisessä asuvan pahuuden hillitsemiseen, mutta kumpaakaan ei saa käyttää ihmisessä olevan hyvän nujertamiseen ja vapauden riistoon. Yhteiskunta ja kasvatuskulttuuri eivät ole mitään hallitsemattomia voimia, vaan niiden oikeudenmukaisuus tai hillittömyys on seurausta siitä, että niitä ovat muovaamassa ihmiset, joissa vaikuttaa sekä hyvä että paha.