Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Hukattujen tunteiden helluntaiherätys

 

(Tämä bloggaus – kolumni RV:stä 2/2013 – tarjoaa tirkistysluukun helluntaiherätykseen. Tästä meillä puhutaan nyt.)

Helluntailaisilla on vaikea suhde tunteisiin.
Kun tarkastelee takavuosien helluntaiherätystä, mitään kirkuvaa eroa nykyiseen ei ole havaittavissa liikkeen opissa tai rakenteissa. Suurin ero tämän päivän ja eilisen välillä on sillä, minkä merkityksen annamme tunteille.

Sansa Neliöb 10.9.-9.10. MJa

Meitä on aina syytetty tunteisiin vetoamisesta tai tunnekokemusten metsästämisestä. Valtaa on meillä muiden mielestä saanut aina se, joka on onnistunut nostattamaan tunteita.

Olemme nöyrtyneet kritiikin edessä. Moni nykyhelluntailainen uskoo, että se mitä olemme tottuneet pitämään Pyhän Hengen toimintana, onkin vain suurta tunneteatteria. Juuri armolahjojen ja tunteiden yhdistelmää on alettu pitää meillä erityisen vaarallisena.

 

1990-luvun puolivälissä hieroimme tyytyväisinä käsiämme: olimme saaneet karkotettua torontolaiset, nuo vaaralliset tunnehörhöt seurakunnistamme. Samalla katosivat kuitenkin kaikenlaiset tunteet. Iloiset aamenet eivät enää sen jälkeen ole rytmittäneet saarnoja. Silmät eivät enää kostu kuten ennen.

Ylistyksemmekin on ollut kohta parikymmentä vuotta outo kirjoittamattomien sääntöjen viidakko, jossa tärkeintä on se, ettei tule ”ylilyöntejä”. Niistä saattaisi seurata ”lieveilmiöitä”.

Melko tyypillinen Pyhän Hengen toimintaa käsittelevä helluntailainen kirjoitus (silloin kun se ei käsittele karismaattisuuden historiaa tai pneumatologiaa) on nykyisin seuraavanlainen: ensimmäisen kolmanneksen kirjoittaja muistuttaa armolahjojen tärkeydestä, kaipaa ja janoaa Hengen tuoretta kosketusta ja haastaa uskovia virittämään armolahjansa palaviksi. Loppuosan kirjoittaja kertaa erilaisia vaaroja ja uhkia, joita Pyhän Hengen täyteys muka tuo tullessaan. Yleensä riskit liittyvät jollakin tavalla hallitsemattomiin tunteisiin.

 

Vain ihminen, joka tuntee täysillä, myös elää täysillä. Helluntailaisuus on nykyisin käsijarrukristillisyyttä, outo tunnevarovaisuus on ankkuroitunut osaksi identiteettiämme.

Luulemme olevamme tasapainoisia. Oikeasti olemme ilottomia. Sillä silloin, kun tunteet leimataan vaarallisiksi, ensimmäisenä kävelee ulos puhdas, vilpitön ilo – ei se pelottava epätasapainoinen tunteilu, jota pontevasti torjumme.

Vaikka kuinka muuta väitetään, siellä missä on tunnetta, on ihmisellä hyvä olla. Ja tunteiden tasolla toimii myös Pyhä Henki.

On lohdullista, että tunne-elämän avaaminen Pyhälle Hengelle on jotain sellaista, mitä jokainen voi tehdä yksilönä. Ja nämä muuttuneet yksilöt voivat muodostaa uudistuneita, terveesti tuntevia seurakuntia.