Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.
Vanhoillislestadiolaiset saivat Suviseuroilla kuulla kolmen piispan suusta ennenkuulumattoman kovaa kritiikkiä ja paimennusta. Matti Revolla, Tapio Luomalla ja Irja Askolalla oli tyyli- ja painotuseroista huolimatta yksi yhteinen viesti: yksi herätysliike ei voi omia Jumalan valtakunnan rajojen asettamista itselleen. Pelastus on tarjolla myös vanhoillislestadiolaisen liikkeen ulkopuolella, muun muassa kansankirkossa, jossa usko perustuu luterilaisen tunnustuksen mukaisesti Kristuksen sanan ja sakramenttien varaan. Sekä Askola että Repo puuttuivat lisäksi hengellisen vallankäytön ongelmiin ja puolustivat kirkon vuoden 1986 virkaratkaisua.
Monen ensireaktio puheiden pääsisältöön lienee ollut tyytyväinen, minunkin. Vihdoin SRK:n ylläpitämiin luterilaisen tunnustuksen kanssa ristiriitaisiin seurakunta- ja sakramenttioppeihin puututtiin näkyvästi ja liikkeen päätapahtumassa. Eikö jo ollut aikakin sanoa, ettei pelastusta voi mitenkään rajata Raamatulla tai kirkon uskolla perustellen vain yhteen piskuisen Suomen herätysliikkeeseen? Augsburgin tunnustus tiivistää: ”Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.” (CA VII) Siis kaikkialla, missä evankeliumia kokonaisena julistetaan ja sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaisesti toimitetaan, on läsnä Jumalan valtakunta. Ja jos Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei halua olla ehtoollisyhteydessä niiden reformoitujen kanssa, jotka opettavat kasteesta ja ehtoollisesta hyvin samansuuntaisesti kuin vanhoillislestadiolaiset, eikö ei-luterilaiseen sakramenttioppiin ollut jo aikakin puuttua myös kirkon sisällä?
Herää kuitenkin kysymys, miksi piispat marssivat Suviseuroille ojennusmielellä juuri tänä kesänä. Viime vuosikymmenten kirkkohistoriasta on selvästi nähtävissä, että kirkon johto pyrkii tekemään pesäeroa sen sisältämiin kohupesäkkeisiin, jotta jäsenkato tyrehtyisi. Ensin sai lähtöpassit Luther-säätiö, jonka media leimasi naisvihamieliseksi oikeaoppisten tiukkapipolahkoksi. Ristiriitaisuutta luterilaisen tunnustuksen kanssa ei tosin pystytty osoittamaan säätiön opetuksessa, mutta tärkeintähän oli se, miltä sen toiminta näytti mediassa. Sitten oli kirkon evankelisten ja viidesläisten vuoro saada nuhteita sekä menettää kolehtitulojaan. Mikä oli syynä? Kirkon perinteisen virka- ja avioliittoteologian puolustaminen. Niitähän nykyään vastustaa suurin osa kirkollisveroa maksavista jäsenistä. Massat täytyy pitää tyytyväisinä.
Onko tämän kesän piispallisten puheiden motiivina loppujen lopuksi vain median esille nostama vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen pedofiliaskandaali ja naisten asemasta syntynyt keskustelu? Miksi liikkeen opillisiin epäkohtiin muuten puututtaisiin vasta nyt, sillä näinhän vanhoillislestadiolaiset ovat uskoneet ja opettaneet vuosikymmenten ajan. Jos kirkon saama kielteinen mediajulkisuus on kaiken kritiikin taustalla, piispojen opilliset ojennuspuheet näyttäytyvät paljon epäuskottavammassa valossa. Eihän piispojen itsensäkään rintama ole opillisesti kovin yhtenäinen saati aina täysin linjassa luterilaisen tunnustuksen kanssa.
