Liberalismi, jonka nyt kohtaamme, on eräänlaista fundamentalistista liberalismia, jossa ei ole enää tarve kuunnella, keskustella, kohdata ja hakea yhteistä hyvää, vaan jossa on pyrkimys leimata toisinajattelijat, ja jos mahdollista, tuomita heidät julkisesti ja häpeilemättä, kirjoittaa Sakari Smeds Seurakuntalaisen vieraskynäblogissa.
Aikamme piirtää liberalismin vastinpariksi konservatismin. Tulkinta menee harhaan, sillä liberalismilla ja konservatismilla on pikemminkin paljon yhteistä. Molemmissa suuntauksissa korostetaan yksilön vapauksia kuten sanan-, mielipiteen- ja uskonnonvapautta. Kumpikaan ei tavoittele erityisen vahvaa valtiokeskeisyyttä, vaan molemmat tavoittelevat demokratiaa ja oikeusvaltiota. Keskeinen ero on näkökulmassa: liberalismi ikään kuin katsoo uteliaasti, edistyksellisesti tulevaan, konservatismissa taasen painotetaan vakautta ja perinteitä.
Liberalismin todellinen vastinpari on autoritarismi. Tämän unohtaminen on osaltaan johtanut liberalismin ja konservatismin välisen jännitteen olennaiseen kasvamiseen niin mediassa, politiikassa kuin evankelisluterilaisessa kirkossa.
Liberalismin kannattajat lienevät ymmärtäneen oman ytimensä ja konservatiivit väärin, sillä käytännön viimeaikainen liberalismi on saanut erikoisia, jopa paradoksaalisia piirteitä. Liberalismin ytimessä vaikuttaa olevan aatteellinen ehdottomuus, ylemmyydentunne, poikkeavien mielipiteiden suvaitsemattomuus ja heikko kyky kohdata kritiikkiä. Toisinajattelijoista on luotu viholliskuvia. Kaikkia vaaditaan julkisen häpeärangaistuksen uhalla sitoutumaan yhdenmukaisuuteen. Tosiasiallisesti aikamme liberalismi on ottanut etäisyyttä moniarvoisuuteen, jonka kuitenkin tulisi olla osa liberalismin geeniperintöä.
Liberalismi, jonka nyt kohtaamme, on eräänlaista fundamentalistista liberalismia, jossa ei ole enää tarve kuunnella, keskustella, kohdata ja hakea yhteistä hyvää, vaan jossa on pyrkimys leimata toisinajattelijat, ja jos mahdollista, tuomita heidät julkisesti ja häpeilemättä.
Fundamentalistisen liberalismin tienraivaajia on ollut eritoten mediassa. Jo vuosien ajan. Näytepaloja tästä linjasta ei tarvitse juuri kenenkään miettiä pitkään. Maamme ehkä keskeisin sanomalehti on käynyt uupumatta leimaamiskamppailuaan yhtä kansanedustajaa vastaan, joka pienellä Raamattu-twiitillään halusi herätellä omaa kirkkoaan. Media haluaa näyttävän ja varoittavan esimerkin. Maakunnassa johtava paikallislehti oli heittämässä bensaa liekkeihin, kun perinteinen pesäpalloseura ei halunnut seuralippuaan sateenkaarilipun kanssa yhteiseen liputukseen. Vastaavia esimerkkejä on paljon. Kirkon piirissä äsken vielä kirkon uskollisimmat puolustajat ovat syrjinnän kohteena vain siksi, että he pitäytyvät maailman keskeisten kirkkokuntien enemmistön lailla ns. perinteiseen virkakantaan eivätkä kulje radikalisoituneiden liberalismin kannattajien osoittamaa tietä.
Fundamentalistinen liberalismi on tosiasiallisesti hylkäämässä monet perinteisen liberalismin periaatteet, eritoten vapauden. Vapauden ajatella, sanoa, tehdä ja uskoa. Tässä muutoksessa fundamentalistinen liberalismi on lähentynyt vastinpartiaan, autoritarismia, niin hämmästyttävää kuin se onkin. – Miksi liberalismin kannattajat eivät huomaa oman toimintansa paradoksaalisuutta?
Fundamentalistisen liberalismin tiellä ei ehkä ole vielä kuljettu käännekohtaan. Mutta se lähestyy. Voimalla on aina vastavoimansa. Toivottavasti käänne merkitsisi perinteisen liberalismin ja elämänläheisen konservatismin lähentymistä. Vastakkainasettelun ja vihan tiellä ei ole hyvää edessä. Tämän oivaltaminen tarjoaisi politiikalle, dialogille, kirkolle ja koko yhteiskunnallemme mahdollisuuden parempaan.
Sakari Smeds
Kirjoittaja on itsenäinen pohtija, joka kaipaa kavereiden kanssa erämaan rauhaan.
