Evankeliumit Jeesuksen elämäkertoina

Ostin kymmenkunta vuotta sitten työmatkallani Yhdysvalloissa New Yorkista Abraham Lincolnin elämästä kertovan kirjan. William E. Millerin President Lincoln – The Duty of a Statesman sanottiin olevan yksi parhaimpia saatavilla olevia teoksia tästä Amerikan historian yhdestä tärkeimmästä henkilöstä. Lincolnista on kirjoitettu yli 16 000 kirjaa. Se on enemmän kuin yhdestäkään toisesta Jeesusta tai Shakespearea lukuun ottamatta. Minulla oli aikaa lukea vain yksi, joten ostopäätös syntyi sellaisten etu- ja takakannen ylistävien lauseiden, kuten ”One of the best and most beautiful accounts…” ja ”Deserves to be placed alongside the masterpieces … Exceptional” perusteella. Lueskelin sitä usein nukkumaan mennessä saadakseni ajatukset irti työstä ja arjesta.

Eräänä iltana nukkumaan käydessä mieleeni palautui kirjan äärellä lausahdus, jonka toisinaan kuulee esitettävän kristinuskon kriitikoiden suusta: ”Miten joku voi tosissaan uskoa siihen mitä Raamattu kertoo Jeesuksesta? Evankeliumithan on kirjoitettu vasta kauan Jeesuksen päivien jälkeen?

Näin sanovat usein ne, jotka eivät välttämättä ole lukeneet riviäkään Raamattua. Näiden kriitikoiden mielestä evankeliumien välittämään tietoon Jeesuksesta pitäisi lähtökohtaisesti suhtautua kielteisen epäilevästi, siitä yksinkertaisesta syystä, että teoksessa kuvattujen tapahtumien ja kirjoitushetken välinen aikaväli on oletettavasti liian suuri.

Ja kuitenkin: Siinä minä luin yölamppuni valossa elämäkertaa miehestä ja kertomuksia tapahtumista, jotka olivat tapahtuneet lähes 150 vuotta aiemmin. Kirja oli saanut hyvät arvostelut. Kenellekään ei ole tullut mieleen sanoa, niin kuin eräät sanovat evankeliumeista, ettei kirjaan voi luottaa, koska se on kirjoitettu vasta vuonna 2008 – lähes 150 vuotta Lincolnin presidenttikauden jälkeen.

SUURIN OSA EPÄILIJÖIDENKIN HISTORIAN TIEDOISTA tulee kirjoista, jotka on kirjoitettu kymmeniä, satoja, jopa tuhansia vuosia niissä kerrottujen tapahtumien jälkeen. Koko koulujärjestelmämme historiaopetus perustuu kirjoihin, jotka on kirjoitettu kauan niissä kerrottujen tapahtumien jälkeen. Silti kukaan ei koulussa kävele ulos historiatunnilta. Kaikki tietävät, että hyvää ja sangen luotettavaa tietoa menneistä tapahtumista voidaan välittää vuosia ja jopa vuosisatoja itse tapahtumien jälkeen.

Pelkkä kirjallisen tuotoksen syntyajankohta ei sellaisenaan ole peruste asettaa tekstien sisältämää informaatiota epäilyksen alaiseksi. Ei siksi ole perusteltua asettaa evankeliumeitakaan lähtökohtaisesti epäilyksen alaiseksi sillä perusteella, että ne on kirjoitettu jokin aika niissä kuvattujen tapahtumien jälkeen.

EVANKELIUMIT OVAT SYNTYNEET suhteellisen nopeasti. Kaikkein liberaaleimmankin arvion mukaan evankeliumit ovat saavuttaneet lopullisen kirjallisen muotonsa vain noin 40-60 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen (yleensä: Mark. n. 70 jKr., Matt. ja Luuk. n. 80-85 jKr, Joh. n. 90 jKr.) monien silminnäkijöiden ollessa yhä elossa. Mutta on olemassa myös uskottavaa painavaa näyttöä selvästi varhaisemman ajoituksen puolesta, jonka mukaan neljästä evankeliumista ainakin kolme (synoptikot: Matteus, Markus ja Luukas) ovat syntyneet jo viimeistään 60 -luvulla jKr. ja olleet olemassa ennen Jerusalemin temppelin hävitystä vuonna 70 jKr., jonka tapahtumisesta eivät evankelistat (eikä edes niitä myöhäisempi Apostolien teot) mainitse lainkaan, vaikka Jeesuksen kerrotaan ennustaneen tämän ensimmäisen vuosisadan juutalaisuudelle kaikkein katastrofaalisimman tapahtuman. Evankeliumit ovat näin hyvinkin voineet saada syntynsä vain noin 30 vuotta niissä kerrottujen tapahtumien jälkeen.

Myös Johanneksen evankeliumin osalta, joka tavallisimmin ajoitetaan vasta 90-luvulle, voidaan pohtia, josko varhaisempikin ajoitus Jerusalemin hävitystä edeltäville vuosille tulisi kysymykseen. Jostain syystä Johannes, joka hänkin jättää mainitsematta Jerusalemin hävityksen, esimerkiksi mainitsee preesens muodossa Betesdan lammikon yhä olevan Jerusalemissa (”… Jerusalemissa on Lammasportin luona allas, jota kutsutaan heprean kielellä Betesdaksi.” Joh. 5:2).

Joka tapauksessa evankeliumit ovat suhteessa niissä kuvattuihin tapahtumiin varhaisempia teoksia, kuin lukemani Lincolnin elämäkerta suhteessa Lincolnin elämään ja vaiheisiin.

”Niin mutta Lincolnin elämäkerta perustuu kirjaa varhaisempiin lähteisiin,” joku sanoo. Pitää paikkansa. Sama on totta myös evankeliumien kohdalla. Nekin perustuvat varhaisempiin lähteisiin (esim. mahdollinen Jeesuksen puheiden varhainen Q-lähde; tai vrt. Luukkaan evankeliumin alkusanojen viittaus silminnäkijöihin Luuk. 1:1-4; perimätiedon mukaan Markuksen lähteenä oli apostoli Pietari itse).

Evankelistojen käytössä olleen varhaisemman kirjallisen taikka silminnäkijöihin perustuvan lähdeaineiston perusteella olemme siten kosketuksissa Jeesuksen opetuslapsiseuraajien todistukseen. Samoin kuin Lincolnin elämäkerrassa hänen lähipiirinsä ja muun hänestä kertovan lähdeaineiston kautta olemme kosketuksissa Lincolnin aikalaisten todistukseen.

Tässä on hyvä myös lyhyesti tiivistää, minkälaisesta kirjallisuudesta evankeliumeissa on kysymys. Populistiset heitot Raamatusta ”satukirjana” sopivat hyvin lapsekkaisiin väittelyihin nuorisoiltojen, mutta sellaiset väitteet eivät edusta evankeliumien parissa tehtävää vakavaa historiatutkimusta.

LAJITYYPILLISESTI EVANKELIUMIT ovat kreikkalais-roomalaisen kirjallisuuden mukaisia ”bios” eli elämäkertatekstejä, kuten Richard Burridge on osoittanut käänteentekevässä tutkimuksessaan What are Gospels? Luukas kallistuu tässä lajityypissä muutaman askeleen kohti antiikin historiografista kirjallisuusgenreä (Witherington). Richard Bauckham on osoittanut synoptisten evankeliumeiden osalta sen mitä Martin Hengel Johanneksen evankeliumin, ja edesmennyt Colin Hemer Apostolien tekojen osalta, että mainitut tekstit heijastelevat yksityiskohdissaan silminnäkijöiden todistuksia (olkoonkin, että kaikki kirjoittajat, kuten Luukas ja Markus, itse eivät välttämättä olleet Jeesuksen silminnäkijäopetuslapsia).

Bios –lajityypin valinnan kautta näiden teosten kirjoittaja viestittää lukijoilleen antiikin käytännön mukaisesti, että hän on tarkoittanut sanoa jotain todellista laatimansa kertomuksen päähenkilöstä. Evankeliumien ollessa kyseessä tämä päähenkilö on Jeesus. Emme ehkä tahdo uskoa mitä he haluavat hänestä sanoa, mutta kyse ei ole satu- tai myyttikirjallisuudesta, jollaisia antiikissa kyllä osattiin myös tarvittaessa rustata.

TÄLLAINEN HISTORIALLINEN POHDINTA ei jaksa kiinnostaa kaikkia uskovia. Heille on tärkeintä se mitä uusi testamentti Jeesuksesta sanoo ja sillä siisti. Hyvä niin. Ymmärrän heitä täysin. Mutta moni uskon huonekunnan ulkopuolella oleva on saanut Raamattuun liittyvän ”yleissivistyksensä” sellaisista rahvaanomaisista heitoista kuten ”Evankeliumeihin ei voi luottaa, koska ne ovat syntyneet niin kauan Jeesuksen ajan jälkeen.” He etsivät siis vastauksia varsin arkisiin kysymyksiin evankeliumien luotettavuudesta.

Tämän vuoksi on hyvä vähintäänkin olla tietoinen siitä, että evankeliumit ovat syntyneet varhain ja edustavat silminnäkijöiden todistuksia Jeesuksen elämästä. Vaikka ne ovatkin saaneet lopullisen kirjallisen muotonsa joitakin vuosikymmeniä Jeesuksen kuoleman ja ruumiillisen ylösnousemuksen jälkeen, ei tämä seikka sellaisenaan ole mikään peruste asettaa evankeliumien luotettavuutta kyseenalaiseen valoon. Luemme jatkuvasti kirjoja, joissa kerrotaan tapahtumista, jotka ovat sattuneet vuosikymmeniä, vuosisatoja, jopa vuosituhansia sitten. Ja nekin ovat kaikki ”vain ihmisten kirjoittamia” (en tiedä kuka muu kirjoja yleensä kirjoittaisi paitsi ihmiset).

PELASTAVAN USKON YTIMESSÄ on Jeesus Nasaretilaisen todellinen historiallinen persoona ja elämä. Mitä enemmän olen ottanut asioista selvää, sitä selkeämmin olen tajunnut kristillisen uskon – ja sitä kautta pelastavan uskon – olevan juurtunut syvästi historiallisiin tapahtumiin ja tosiasioihin. Uskoni Jeesukseen ei lepää toiveajattelun eikä mytologian varassa. Tekstit huokuvat todellisuutta vähintään yhtä paljon kuin William E. Millerin elämäkerta Lincolnista huokuu Amerikan sisällissodan ajan ja tapahtumien todellisuutta.

Henkilö, joka kutsuu Raamattua satukirjaksi, tai asettaa evankeliumit kyseenalaiseksi, koska ne on kirjoitettu joitakin vuosikymmeniä niissä kuvattuja tapahtumia myöhemmin, ei tiedä mistä hän puhuu.

EVANKELIUMIT VOIVAT OLLA ENEMMÄN, kuin pelkkiä historiallisia dokumentteja Jeesus nasaretilaisen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta, mutta ne eivät voi olla vähempää. Sikäli kun evankeliumit  lisäksi ovat Jumalan Pyhän Hengen inspiroimaa luotettavaa sanaa ja todistusta Jeesuksesta, niin kuin kristityt uskovat, niistä ei sen vuoksi tule vähemmän historiallisia tai historiallisen tutkimuksen ulkopuolelle kuuluvia. Ne vain kykenevät sellaiseen mihin tavallinen kirjallisuus ei: Johdattamaan lukijansa henkilökohtaiseen pelastussuhteeseen Luojansa ja Vapahtajansa kanssa.

Lincolnin elämäkerta auttaa minua tietämään millainen Lincoln oli. Evankeliumit johdattavat minut tuntemaan millainen Jeesus minulla on.