Martti Takalon ohjaama J. L. Runeberg – tie runouteen on hienovireinen ja poikkeuksellisen elävä historiallinen elokuva, joka vie katsojan J. L. Runebergin nuoruuden vuosiin Saarijärvelle ajanjaksolle 1823–1825. Noita vuosia pidetään aivan keskeisinä Runebergin runoilijaksi kasvamisessa, ja elokuva onnistuu näyttämään, miksi.
Saarijärvellä kotiopettajana työskennellessään Runeberg tutustui suomalaiseen talonpoikaiselämään ja karuun mutta kauniiseen sisämaan luontoon. Näistä aiheista syntyivät myöhemmin Saarijärven Paavo, Vänrikki Stoolin tarinat ja niiden ensimmäisenä runona Maamme-laulu. Elokuva tuo tämän kehityskaaren esiin luontevasti ja ilman raskasta selittämistä: katsoja saa itse oivaltaa, miten runoilija syntyy kokemusten, havaintojen ja hiljaisen ymmärryksen kautta.
Elokuvan kehyskertomus on erityisen onnistunut. Tarina alkaa Runebergin vanhuudesta, hänen ollessaan halvaantuneena sängyssään Fredrika-vaimonsa rinnalla. Tästä muistojen virta kuljettaa katsojan nuoruuden Saarijärvelle, aikaan jolloin Runeberg lähtee kotiopettajaksi ja kohtaa ympäristön, joka muovaa häntä ratkaisevasti. Rakenne on kaunis, rauhallinen ja toimii erinomaisesti.
Elokuvassa muistellaan myös Suomen sotien vaiheita, jotka ovat nykyajassa jäämässä yhä kauemmas kollektiivisesta muistista. Viittaukset esimerkiksi Oravaisten taisteluun nostavat esiin palan tärkeää historiaa, joka ei ole vain sotahistoriaa, vaan osa sitä kansallista kokemusta, josta Runebergin runous ammensi voimansa. Nämä muistot syventävät elokuvan isänmaallista ulottuvuutta ja ankkuroivat tarinan laajempaan historialliseen jatkumoon.
Tero Haapalan valinta nuoren Runebergin rooliin on täysi napakymppi. Hän on eloisa, veijarimainen ja inhimillinen ollen kaukana siitä jäykästä, patsasmaisesta Runeberg-kuvasta, johon olemme tottuneet katujen ja muistomerkkien kautta. Haapalan tulkinta tekee Runebergista ihmisen, ei karikatyyriä. Myös vanhan Runebergin ja Fredrikan hahmot ovat erityisen onnistuneita ja koskettavia.
Puvustus on täydellisesti aikakauteen istuvaa ja tukee vahvasti elokuvan uskottavuutta. Kuvauspaikat ovat aitoja, ja se tuntuu jokaisessa kohtauksessa: elokuvassa on vahva läsnäolon tunne, kuin katsoja tekisi aikamatkaa 1800-luvun Suomeen. Upeat luontokuvat soljuvat luontevasti tarinan mukana ja muistuttavat, kuinka uskomattoman kaunis luonto meillä on.
Elokuvan kesto, 1 tunti ja 8 minuuttia, on juuri sopiva. Mitään ei venytetä turhaan, eikä yksikään kohtaus tunnu ylimääräiseltä. Tarina etenee rauhallisesti mutta määrätietoisesti, antaen tilaa sekä henkilöhahmoille että maisemille.
Elokuvassa on vahvasti läsnä isänmaallinen kansallishenki kuin syvänä ymmärryksenä siitä perinnöstä, jolle suomalainen kulttuuri ja identiteetti rakentuvat. Globalisaation helposti juurettomaksi tekevässä ajassa tämä elokuva muistuttaa, miksi juuri tätä perintöä on syytä vaalia. Tässä suhteessa J. L. Runeberg – tie runouteen kunnostautuu täydellisesti.
Olisi enemmän kuin toivottavaa, että tämä elokuva olisi vielä mahdollisimman laajasti nähtävissä esimerkiksi kouluissa. Etenkin nuorille teos olisi tärkeä sekä historian oppituntina että elämyksenä, joka tekee kansallisrunoilijastamme elävän ja samaistuttavan.
Kyseessä on hiljainen, kaunis ja merkityksellinen elokuva, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.
Esitykset Saarijärvi salilla:
La 7.2.2026 | 15.00 – 17.00
La 14.2.2026 | 13.00 – 15.00
La 14.2.2026 | 15.00 – 17.00
