Dosentti Huttunen ja Päivi Räsäsen raamatuntulkinta

 

Dosentti Niko Huttusella on missio. Hän lähti vuoden lopussa kolmen artikkelin voimin osoittamaan, että kuuluisat syytteet saaneen kansanedustaja Päivi Räsäsen raamatuntulkinta on virheellistä ja vaarallista. Suuri yleisö kohtasi ensin hänen hyökkäävän artikkelinsa Helsingin Sanomissa. Samoihin aikoihin postitettiin tilaajille Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran kokoelma Teologia eletyn uskonnon tulkkina (2021). Trilogian täydentää Huttusen artikkeli Teologisessa Aikakauskirjassa. Seuraavassa esitän teologisia huomioita Huttusen keskimmäisestä artikkelista.

Huttusen lyhyehkö juttu Helsingin Sanomissa nostatti yleisön kritiikkiä siksi, että hän ei perustellut tekstissä väitteitään Räsäsen tulkinnoista. Teksti oli sanelua ja esitetyt väittämät yksioikoisia. Kun Huttunen vielä rinnasti Räsäsen näkemykset Turun 1600-luvun homoteloituksiin asiaa sen kummemmin selittämättä, retorisesti värikkäästä jutusta tuli mustamaalaava ja panetteleva. Teologisen kirjallisuusseuran julkaisun kohdalla asioiden kuvittelisi olevan toisin. Siinä ollaan akateemisen tutkimuksen kentällä. Huttuselta tulee odottaa tieteellistä otetta, tarkkaa metodia ja väitteiden yksityiskohtaista perustelua. Analyysin tulee täyttää tieteellisen kirjoittamisen mitat. Mutta onnistuuko tekijä tehtävässään?

Perheniemi neliöb. elokuu MJa

Aluksi sana Huttusen luomasta tutkimusasetelmasta. Niin kirjojen kuin artikkeleiden johdannot antavat usein suunnan muulle tekstille. Vaikka tällaiseen ei aina kiinnitetä huomiota, tässä tapauksessa näkökulma on tärkeä. Huttunen nimittäin sanoo ensin tekevänsä analyysiä ja toteuttavansa sitä sillä akateemisella foorumilla, jota STKS edustaa. Heti artikkelinsa alussa hän lainaa kuitenkin professori Jaana Hallamaan kärkevää väitettä: “Hallamaan mukaan ‘Räsäsen uskonnollisuuteen kuuluu olennaisesti usko Raamatun erehtymättömyyteen ja käsitys sen yksittäisten jakeiden velvoittavuudesta.’ Arvio on oikea ja epäilemättä laajasti hyväksytty.”

Lukijalle käy selväksi, että Huttusen tarkoituksena ei olekaan ensin tehdä tavallisen akateemisen tutkimuksen mukaista Räsäsen tekstien analyysiä ja arvioida lopuksi, millaiseen johtopäätökseen hän tulosten perusteella päätyy. Sen sijaan hän esittää tuloksen jo artikkelin ensimmäisellä sivulla. Sen jälkeen kirjoituksesta tulee suoranaista teoreeman todistelua. Kun totuus tiedetään, Huttunen katsoo omaksi tehtäväkseen vain kaivaa esiin miten Räsäsen näkemys tulee teksteissä esiin. Huttusen projektia vahvistaa se, että hän jatkaa lainaamalla valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen kärkeviä lausuntoja Räsäsen näkemyksistä. Toiviaisen suulla Huttunen toteaa: “Räsäsen teksti on potentiaalisesti rikollista”. Tällainen lähestymistapa ei vaikuta kovinkaan tieteelliseltä. Sen sijaan se ilmaisee outoa kiihkoa kirjoittamisen taustalla.

Johdannon merkitystä tekijälle korostaa se, että Huttunen pääsee Räsäsen tekstien äärelle vasta artikkelin viidennellä sivulla. Tämän jälkeen kärkevät näkökulmat jatkuvat. Huttusen pohdinnan keskipisteessä on kysymys homoseksistä kiinni jääneiden ihmisten surmaamisesta. Hän tarkastelee yksityiskohtaisesti Räsäsen tulkintaa Mooseksen lain ja erityisesti jakeen 3. Moos. 20:13 sitovuudesta.

Mitä ajatella Mooseksesta

Artikkelin ongelmat alkavat heti analyysiin siirtymisen myötä. Huttunen ei tehtävänannostaan huolimatta tee laajaa analyysiä Räsäsen teksteistä, vaan valitsee ainoastaan yhden raamatunkohdan. “Keskityn artikkelissani Räsäsen raamatuntulkinnan yleiseen luonteeseen. Siitä saa hyvän käsityksen tarkastelemalla hänen tulkintaansa Mooseksen lain ja erityisesti jakeen 3. Moos. 20:13 sitovuudesta.” Jos tämä artikkeli olisi opinnäyte, se olisi hylätty suoralta kädeltä. Räsänen viittaa Mooseksenkirjan kohtaan vain kerran. Siinäkin hän lainaa vain osaa tekstistä.

Huttunen tekee kuitenkin myös pois jätetystä osasta pitkiä päätelmiä. Tiedemaailma tuntee tämän virheen nimelläargumentum e silentio, päätelmä sen perusteella, mitä ei sanota. Sanomattakin on selvää, että Huttusen väitteiden dokumentointi kuten myös niiden tarkistaminen on mahdotonta. Tavallisesti tutkijan tehtävänä olisi tällaisen aiheen kohdalla hakea Räsäsen lukuisista aihetta käsittelevistä teksteistä esille kaikki sellaiset kohdat, joiden voi ajatella kuvastavan hänen raamatuntulkintansa lähestymistapoja. Nyt tuo työ on tekemättä.

Saattaa tietysti olla, että kyse on pelkästään Huttusen kyvyttömyydestä ilmaista itseään tieteellisesti. Vaikka hän puhuu Räsäsen tulkinnan “yleisestä luonteesta”, hän on saattanut tarkoittaa “yksityiskohtaa” tai “erityispiirrettä”. Tosin hän esittää asiansa niin kuin hän olisi ratkaissut nimenomaan Räsäsen koko raamatuntulkinnan menetelmän ja avannut sen täydellisesti.

Herää kysymys, onko Huttunen valinnut kyseisen Mooseksen kohdan siksi, että se on Räsäsen monista tulkintaa koskevista jaksoista ja lauseista ainoa, jota voi soveltaa mainittuun Hallamaan teesiin. Tällainen valikoivuus ei olisi sekään aivan harvinaista tieteellisessä kirjoittamisessa. Klassinen vitsi toteaa, että jos tosiasiat eivät tue tutkijan väitettä, “sen pahempi tosiasioille”.

Kuka vaatii kuolemantuomiota?

Minkälaisesta lauseesta on kyse? Kohta lienee asioita seuraavalle ihmiselle tuttu: “Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava. He ovat itse ansainneet kuolemansa.” (3. Moos. 20:13). Huttunen pohtii analyysissään sitä, miten johdonmukaisesti Räsänen noudattaa käsitystään Raamatun sitovuudesta.

Huttunen ei rohkene kuitenkaan sanoa kaikkea itse suoraan. Pastori Jaakko Heinimäkeä lainaten hän esittää väitteen, jonka mukaan Räsänen on epäjohdonmukainen, jos hän ei vaadi homojen surmaamista.

“Raamatussa tosiaan käsketään surmaamaan miehet, jotka ‘makaavat miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan’. Toivottavasti olen ymmärtänyt väärin, kun minulle on syntynyt sellainen käsitys, että samalla, kun te elämän pyhyyteen vedoten vastustatte aborttia, te kannatatte kuolemantuomiota homoille, koska – kuten arkkipiispalle kirjoitatte – ‘Raamatun opetus homoseksuaalisuuden harjoittamisesta on johdonmukainen ja selkeä’.” Näin Heinimäki.

Huttunen toki heti perään toteaa, että kyse on pelkästään johdonmukaisuuden vaatimuksesta. “Räsänen itse on kirjoituksensa julkaisemisen jälkeen kiistänyt kannattavansa kuolemantuomiota homoille” – ikään kuin se olisi ollut reaalinen tai suorastaan ainoa vaihtoehto. Jälkimmäisenä Huttunen sen kuitenkin esittää. Hänen mukaansa Räsänen hylkää käyttämänsä “kaikki tai ei mitään” -hermeneutiikan. Vaikka Räsänen sanoo Jumalan Sanan olevan kokonaan totta, hän valikoi tekstistä pois lauseita, jotka kuulostavat kamalilta: “Sehän olisi hirveä ajatus”.

Huttusen keskeiseksi argumentiksi jää Heinimäen ajatus: jos Räsänen olisi johdonmukainen, hänen pitäisi vaatia homoille kuolemantuomiota. Mutta koska Räsänen ei niin tee, hänen pitäisi jättää myös puhe homoseksuaalisuuden synnillisyydestä pois.

Lukijasta alkaa tuntua, että Huttunen rakentaa Räsäsestä olkinukkea, joka on helppo kaataa. Siksi on tarpeen katsoa, minkälaisen vastakkainasettelun Huttunen on luonut.

Huttusen teologisista ongelmista

Mooseksen kirjan kohdan arvio on Huttusella varsin kapea. Vaikka Räsänen käsittelee lausetta omassa kirjassaan yksiselitteisesti synnin ja armon näkökulmasta, Huttunen käsittelee sitä pelkästään tappokäskyn näkökulmasta. Hän pitääkin ongelmana sitä, että Räsänen on jättänyt surmaamiskäskyn pois tekstiinsä ottamasta lainauksesta. Se on Huttusen mukaan käsitteellinen virhe, sillä: “Kuolemanrangaistus on nimittäin osa Räsäsen argumentaatiota”.

Miksi se olisi osa argumentaatiota? Huttusen mukaan siksi, että Räsänen lainaa Mooseksen kohtaa selittäessään aviorikoksesta tavatun naisen armahtamista Johanneksen evankeliumissa. Koska nainen armahdettiin surmaamiskäskyn alta, samoin homoseksistä kiinni jäänyt voidaan armahtaa surmaamiskäskyn alta. Siksi Räsänen ei pääse kuolemanrangaistuksen vaatimuksesta. Paitsi että Huttunen on juuri tehnyt käsitteellisen kuperkeikan.

Räsänen ei nimittäin vaadi kuolemanrangaistusta, vaan Mooseksenkirjat. Räsänen puhuu ainoastaan armahduksesta. Kyse onkin Huttusen johdonmukaisuuden puutteista. Jotta Huttusen logiikka olisi pätevää ja hänen oma päämääränsä toteutuisi, itse Mooseksenkirjojen teksti pitäisi tavalla tai toisella poistaa kuvasta. Mooseksenkirjoja ei kuitenkaan saa enää pois Raamatusta. Siksi ainoaksi vaihtoehdoksi jää ideologiakriittinen arvoliberalismi: surmaamiskäskystä puhuminen täytyy kriminalisoida niin, että siihen liittyviin lauseisiin ei saa vedota minkäänlaisessa yhteydessä. Ei siis edes armahduksesta puhuttaessa.

Samalla Huttuselta jää huomaamatta olennainen kysymys. Pitäisikö Räsäsen kannattaa homojen surmaamista? Silloin pitäisi Paavalinkin kannattaa sitä. Näin ei kuitenkaan ole. Huttunen tietää hyvin, että kärkevinkään eksegeetti ei suostunut aiemmissa kiistoissa väittämään, että homoseksuaalit tulisi Paavalin mukaan surmata. Huttunen itsekään tuskin väittää sellaista. Paavalin tulkinta on toinen. Ja juutalaisena oppineena apostoli todellakin tiesi, mitä Mooseksen laki asiasta sanoo. Paavalilla oli siten selkeä tulkintamalli – ja silloin se on väistämättä myös Räsäsellä, joka liittyy tämän ajatuksiin.

Tietysti on mahdollista, että Huttunen väittää myös Paavalin olevan epäjohdonmukainen, kun tämä ei vaatinut homoseksin harjoittajien surmaamista. Ehkä syytteessä onkin ristiriitainen Raamattu. Huttunen ei uskalla sanoa tätä ääneen, mutta lukijalle ei oiken jää muita vaihtoehtoja. Raamatun seksuaalikäsityksistä päästään helpoiten irti niin, että sanoudutaan tältä osin irti koko pyhästä kirjasta.

Lukija saa tekstistä joka tapauksessa sellaisen käsityksen, että Huttunen ei kapeasta asetelmastaan ja Hallamaan teesistä johtuen tee oikeutta Räsäsen omalle ajattelulle. Räsäsen raamatuntulkinnassa homoseksin arvioiminen ei enää uudessa liitossa eli Kristuksen aikakaudella liitty vanhan kulttuurin tappokäskyihin. Sen sijaan sitä arvioidaan syntikysymyksenä – aivan kuten aviorikostakin. Syntiä Huttunen ei pane merkille ensinkään.

Räsänen muistuttaa, että Raamatun tekstien mukaan homoseksin harjoittaminen on synti. Vaikka se ei uuden liiton aikana johda välittömiin historiallisiin tuomioihin, se on kuitenkin aviorikoksen, varastamisen ja pahan puhumisen tavoin kadottava synti (vrt. Vuorisaarna). Synnit tulevat niin Raamatun yleisen näkemyksen kuin Jeesuksen erityisen saarnan mukaan saamaan kerran iankaikkisen tuomion Jumalan silmissä. Tämä raamatuntulkinnan näköala on Räsäsen johtava hermeneuttinen malli ja hän toistaa sitä moneen kertaan eri teksteissään – myös pamfletissaan. Huttunen on kuitenkin sokea tälle tulkinnalle.

Lisättäköön jo tähän yhteyteen huomio siitä, että käsitys homoseksin harjoittamisen synnillisyydestä on Suomen ev.lut. kirkon vallitseva näkemys ja kirkko opettaa sitä opetuksensa eri tasoilla piispojen ohjekirjeisiin saakka. Kyse ei ole Räsäsen harvinaisesta tai luterilaisuudelle vieraasta seikasta. Tähän aiheeseen palaan vielä jäljempänä.

Mitä Räsänen todella sanoi?

Mutta mitä Räsänen varsinaisesti ajatteli aiheesta? Hänen näkemyksiään tulee jäsentää laajemmin ja kunnella, mitä hänellä itsellään on sanottavana. Kysymys on, kuten sanottu, siitä, mitä Raamatun tekstien tulkinta tarkoittaa. Huttunen ja hänen ohjelmaansa sanoittava Heinimäki ajattelevat, että tulkinta on Vanhan testamentin yksittäisten vaatimusten toimeenpanoa. Tai tarkemmin sanoen he esittävät, että herätysliiketaustasta tulevan Räsäsen pitäisi ajatella tulkinnan olevan sitä. Silloin olisi väärin todeta, että yksi vaatimus hyväksytään ja toinen hylätään. Huttunenhan pohtii koko ajan sitä, mitä Raamatun ohjetta “olisi noudatettava”.

Tuo on kuitenkin mekanistisen Raamattu-käsityksen perin vanhentunut näkemys, jota Räsänen ei kirjoitustensa perusteella arvioituna suinkaan noudata. Sen sijaan hän lähestyy asiaa monessa tekstissään dynaamisesti etsien laajaa tulkintaperiaatetta – aivan kuten apostoli Paavali. Kun Räsänen on toisaalla luonnehtinut pamflettinsa sisältöä, hän on kirjoittanut: “Esimerkiksi pamflettini on kirjoitettu kristillisestä maailmankuvasta ja ihmiskäsityksestä käsin. Kirkot ovat perinteisesti uskoneet Raamattuun perustuen, että heteroseksuaalisuus on Jumalan luomaa ja homoeroottiset halut ovat syntiinlankeemuksen seurausta ja siksi ne ovat epäluonnollisia. Pamfletin lähtökohta on kristillinen ihmiskäsitys.”

Tämä tarkoittaa, että Räsänen tulkitsee pamfletissa esittämiään näkemyksiä luomisen ajatuksen lävitse. Kyse ei ole siitä, että noudatettaisiin jotain yksittäistä Vanhan testamentin vaatimusta. Kyse on siitä, että kristillinen moraali ymmärtää luomisteon: synti rikkoo rakkauden mukaan luotua ihmiskuntaa. Siksi ihmisten välistä yhteyttä ja yksilöiden hyvinvointia rikkovat niin petokset, aviorikokset kuin luodun sukupuolisuuden ohittava seksuaalinen toiminta. Silloin ei tähdätä säännön noudattamiseen. Sen sijaan laajan tulkintaperiaate koskee koko luotua elämää.

Huttusen kohdalla ongelmaksi taitaa nousta kuitenkin se, että hän ei itse enää hyväksy erottelua luonnollisen ja epäluonnollisen sukupuolisen käyttäytymisen välillä – kuten ei hyväksy kirkosta vieraantuva arvoliberaali yhteiskunta muutenkaan. Siksi Huttusen on vaikea nähdä tai edes käsitellä Räsäsen varsinaista raamattuteologista periaatetta. On helpompi mustamaalata Räsänen yksittäisten lauseiden toistelijaksi ja syyttää häntä erilaisten vaatimusten valikoinnista.

Tulkinnan suuret periaatteet

Mitä laajempiin tulkintaperiaatteisiin siirrytään, sitä erikoisempaan valoon Huttusen artikkelit asettuvat. Räsänen viittaa teksteissään usein lain ja evankeliumin erottamiseen, ja jostain syystä Huttunen nousee myös tätä vastaan, vaikka yrittääkin tarjota omaa vastinettaan lain ja evankeliumin eron määrittelylle.

Tämäkin keskustelu päätyy lopulta hyvin suurien teologisten kiistojen äärelle. Miten suhtautua Vanhan testamentin lakiiin? Miten ymmärtää lain käskyt ja määräykset? Pitäisikö tehdä ero moraalilain ja rituaalilain välille? Ja kun luetaan Uutta testamenttia, minkä lain loppu Kristus on? Johtaako lain ja evankeliumin jännitteen ymmärtäminen arkuuteen Jumalan edessä – vai täyteen antinomismiin, lain kieltämiseen? Pandoran lipas on avattu, eikä Huttunen osaa sitä sulkea.

Jeesuksen, Paavalin ja muidenkin apostolien mukaan Jumalan laki on viime kädessä rakkaus. Se on, kuten juutalaisen oppineet sanoivat, elämän suuri viisaus, jonka mukaan niin ihminen kuin koko maailma on luotu. Siksi kaikki elämän rikkominen merkitsee samalla Jumalan tooran, rakkauden lain ja rakkauden periaatteen rikkomista.

Kyse ei siten ole yksittäisistä lauseista, ei inhottavista käskyistä ja vaatimuksista eikä pakonomaisesta noudattamisesta. Kyse on siitä, että toista ihmistä itsekkäästi hyödyntävä syntinen vie elämästä rakkauden – vaikka hän käyttäisi tuota sanaa miten kauniisti. Kun avionrikkoja toteaa löytäneensä suuren rakkauden, hänen hylätty puolisonsa ei koe asiaa niin. Hän kokee uskollisuuden valojen rikotun ja tulleensa hyväksikäytetyksi ja hylätyksi. Kun rakkaus rikkoutuu, elämä rikkoutuu. Tätä merkitsee Jumalan lain turmeltuminen.

Siksi on oikein todeta, että vaikka laki vaatii rakkautta, se paljastaa vihaa. Vaikka se vaatii yhteyttä ja lähimmäisyyttä, se paljastaa väkivaltaa. Laki ja evankeliumi erotetaan toisistaa siksi, että Jumalan hyvällä lailla – joka ei koskaan ole ollut vain ikäviä vaatimuksia tai perusteettomia käskyjä – on kuolemaa tuottava virka. Hengelllisen kuoleman virka. Tämän tehtävänsä laki tekee myös seksuaalielämän alueella, vaikka Huttunen ei sitä enää sisäistä.

Huttuselta puuttuu näkemys siitä, että lain olemus on rakkaus. Hän ei pidä Vanhan testamentin ankaraa näkemystä synnistä rakkauden osoituksena, vaan pikemminkin ihmisyyden vastaisina orjuuttavina vaatimuksina. Hän unohtaa, että ajatus tulee Nietzscheltä. Siksi lähimmäisenrakkaus merkitsee hänelle aivan jotain muuta kuin Jumalan rakkauden laki. Näin Huttunen ajautuu lain kieltämiseen, antinomismiin. Hän nimittäin kirjoittaa: “Raamattu on paljon enemmän kuin siinä olevat käskyt. Luther piti Raamatussa sitovana sitä, mikä tavalla tai toisella johti tuntemaan Kristuksen. Torjuvasti hän suhtautui siihen, mikä Raamatussa ei tukenut tätä tehtävää.” Rajauksen vaikutusala ei ole kuitenkaan laaja.

Tosin on muistettava, että Huttunen kirjoittaa koko ajan pelkästään “lesbo- ja homosuhteista”, kuten hän Helsingin Sanomien artikkelissa ohimennen toteaa. Kyse on nimittäin Räsäsen saamista syytteistä, ei luterilaisesta dogmatiikasta. Huttusen tarkoituksena on osoittaa, että “lesbo- ja homosuhteiden” hyväksyminen kirkossa ja teologiassa olisi lähimmäisenrakkauden mukaista. Hän ei suinkaan kiellä Jumalan lakia antinomistisesti elääkseen itse irstaudessa tai hankkiakseen etua valehtelemalla tai käyttämällä väkivaltaa. Tämä on hyvin rajattua lain hylkäämistä.

Siksi Huttusen pitkä analyysi typistyykin lopulta varsin vaatimattoman agendan välineeksi. Miksi hän vastustaa niin ankarasti Räsästä? Ilmeisesti siksi, että hän haluaisi niin kirkon kuin yhteiskunnan – nyt oikeudenkäynnin kautta – poistavan julkisesta tilasta ne, jotka vielä pitävät homoseksiä syntinä ja vastustavat samaa sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä. Tällaisella asialla oli myös Huttusen seuraama Hallamaa. Mitään muuta tavoitetta artikkelille on vaikea löytää. Huttusen käsitykselle “lähimmäisenrakkauden” uudesta laista ei jää muuta sisältöä – ei Päivi Räsäsen ajatusten antiteesinä.

Ideologisen kiistan merkit

Huttusen artikkeli paljastaa edelleen alussa mainitun yhteyden professori Hallamaan kärkevään kiistakirjoitukseen, jossa tämä vastustaa aktiivisesti Räsäsen näkemyksiä (Kanava 8/2019). Lause, jota Huttunen ei sellaisenaan toista artikkelissan, mutta joka on selkeä motivaattori Räsäsen näkemysten ankaraan vastustamiseen, löytyy sekin Hallamaan tekstistä: “Myös Raamatun homoseksuaalisuuteen viittaavia tekstejä on käytetty ja käytetään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vastaan.” Juuri tämän Huttunen pyrkii omassa analyysissään osoittamaan. Hänen artikkelinsa pyrkii oikeuttamaan Hallamaan teesin. Räsäsen varsinainen ongelma on Huttusen mukaan siinä, että hänen raamatuntulkinnassaan Vanhan testamentin tekstejä käytetään seksuaalivähemmistöjä vastaan. Siksi Räsänen on oikeutetusti syytteessä. Ja siksi Huttunen lainaa – akateemisesta käytännöstä täysin poiketen – valtakunnansyyttäjä Toiviaisen tuomitsevia lauseita. Räsäsen teksti on potentiaalisesti rikollista.

Tämä ei ole tieteellistä kirjoittamista. Sen sijaan Huttunen esiintyy vapaustaistelijana, joka katsoo tehtäväkseen varmistaa Hallamaan jo aiemmin esittämän kritiikin kohdat Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran tarjoamalla akateemisella foorumilla. Kunhan kysymys tulkinnasta ymmärretään oikein, Räsänen osoittautuu Raamatun kirjaimellisen erehtymättömyyden julistajaksi. Räsäsen vaarallinen viesti tälle ajalle on, että “Jumalan tahdon totteleminen on tärkeämpää kuin lain noudattaminen” – kuten Hallamaa asian ilmaisee. Huttunen toistaa artikkelinsa päätteeksi samat väitteet, ajatuksen koko Raamatun noudattamisesta ja tekstien sitovuudesta: “kysymys Raamatun sitovuudesta muodostaa Räsäsen argumentaation ytimen”, hän toteaa.

Artikkelissa esiintyvän jännitteen tekee erikoiseksi se, että luterilaisen kirkon nykyinen käsitys homoseksistä on täysin yksiselitteinen. Huttusen nykyinen työnantaja, Kirkon tutkimuskeskus, on tehnyt aikanaan kirkolliskokousta varten selvityksensä ja julkaissut kirjansa. Niiden mukaan Raamattu suhtautuu samaa sukupuolta olevien sukupuolisuhteisiin kielteisesti. Jopa hyvin liberaaleista näkemyksistään tunnetut eksegeetit (kuten edesmennyt prof. Räisänen ja dosentti Kuula) ovat sitä mieltä. Kirkolla on siten asiallinen ja perusteltu tulkinta niin homoseksistä kuin avioliitostakin – ja se on sama käsitys, jota Räsänen on pitänyt esillä sekä joutunut kerta toisensa jälkeen puolustamaan kirkon pappeja vastaan. Tilanne on nurinkurinen.

Huttunen yrittää sekoittaa tätä asetelmaa esittämällä, että kaikki riippuu tulkinnasta. Hän ei kuitenkaan kiinnitä huomiota siihen, että hänen kritisoimansa “Räsäsen” näkemys on tosiasiassa hänen työnantajansa näkemys. Kuten sanottu, kirkko pitää homoseksuaalista käyttäytymistä yhä syntinä ja opettaa näin seksuaalietiikassaan. Kirkko ei myöskään vihi samaa sukupuolta olevia – vaikka jotkut työntekijät näin tekevätkin. Kirja Kasvamaan yhdessä (1984) toteaa, että homoseksuaalinen taipumus ei ole syntiä, mutta teot ovat. Vuonna 2008 piispat laativat edelleen kirjan Rakkauden lahja. Siinä itse näkemykseen ei kuitenkaan ole tullut muutosta. “Kolmas iso kysymys koskee sitä, miten kirkossa tulkitaan pyhää Raamattua, uskomme lähdettä ja auktoriteettia. Siitä vallitsee suuri yksimielisyys, että sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa suhtaudutaan torjuvasti homoseksuaaliseen käyttäytymiseen.”

Näkemyksiä koskevaa kiistaa voi arvioida edelleen vertaamalla sitä Oulun tuomiokapitulin tuoreeseen rangaistusmenettelytapaukseen. Siihen liittyen korkeammat oikeusasteet totesivat, että kirkko ei ole muuttanut avioliittoteologiaansa tai vihkimiskäytäntöään. Siksi tuomiokapituli oli oikeutettu rankaisemaan pastoria, joka vihki samaa sukupuolta olevan parin. Räsäsen edustama käsitys seksuaalisesta suuntautuneisuudesta ja kristillisestä avioliitosta eivät siten ole erikoisuuksia, vaan pohjautuvat luterilaisen kirkon tällä hetkellä voimassa olevaan näkemykseen – ja yhteiskunnan tuomioistuin myöntää kirkolle oikeuden tällaiseen opetukseen.

Kirkolla ei ole minkäänlaista päätöstä, jonka mukaan edellä mainittu Raamatun yksiselitteinen suhtautuminen homoseksiin syntinä olisi muuttunut. Asia on tarkistettu yhteiskunnan lain osalta korkeinta oikeusastetta myöten. Kirkolla on oikeus näkemykseensä ja se on myös lain mukaista. Näiden perusteiden seurauksena Huttusen artikkeli kääntyy ympäri. Hän kritisoi itse asiassa omaa kirkkoaan ja Räsästä sen kirkkovaltuutettuna. Hän taistelee niitä kirkon päätöksiä vastaan, joita Räsänen on julkisuudessa puolustanut – ja joutunut niiden takia nyt siis syytteeseen.

Lopuksi

Huttusen akateemiseksi tarkoitetun artikkelin erikoisena piirteenä on se, että tekstissä ei ole yhtään myönteistä tai Räsäsen kantaa neutraalisti luonnehtivaa lausetta. Tekijä ei pyri ymmärtämään kohdettaan suopeasti, vaikka tällainen lähestymistapa on muutoin saanut objektiivisuuden vaatimuksen tähden yhä enemmän tilaa tiedeyhteisössä. Sen sijaan Huttunen pyrkii sivu sivulta kumoamaan sen kapea-alaisen ja mustavalkoisen kuvansa Räsäsen tulkinnasta, jonka hän on artikkelin alussa rakentanut Hallamaan ja Toiviaisen (sic!) lauseiden avulla. Teksti on kiistakirjoitus eikä sellaisena aivan sovi Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuun.

Siksi joudunkin lopuksi epäilemään Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran referee-lukijoiden ammattitaitoa. Miten tieteellisessä artikkelissa edistää tutkittavan henkilön tulkintakäsityksen arviota se, että esiin marssitetaan syyttäjälaitoksen edustaja toteamaan, että henkilön uskonnollinen käsitys on “potentiaalisesti rikollinen”? En ole nähnyt tämän kaltaista huomiota yhdessäkään hermeneutiikkaa käsittelevässä teoksessa tai tekstissä aiemmin.

Mikä siis on tulos Huttusen artikkelin arvioinnista tiivistettynä? Summa summarum, hän lähtee liikkeelle Hallamaan kärkevästä teesistä ja pyrkii osoittamaan Räsäsen koko Raamatun erehtymättömyysoppia kannattavaksi raamattufundamentalistiksi. Pyrkimystään hän toteuttaa tarjoamalla lukijalle vain yhden Vanhan testamentin jakeen käsittelyä, joka sekin esiintyy Räsäsen teksteissä ainoastaan yhden kerran. Lisäksi Huttunen panee suuren painon homojen surmaamiskäskylle (3. Moos. 20), jota Räsänen ei itse edes mainitse. Tutkimuksen kohteena on näin ollen pelkkä mielikuva Räsäsen ajattelusta.

Mitä analyysistä puuttuu? Siitä puuttuvat oikeastaan kaikki aiheen tulkintaan liittyvät Räsäsen näkemykset. Huttunen ei pane painoa synnin ja armon vastakkainasettelulle, vaan pitää aiheen esiintymistä lähinnä virheenä. Tendenssimäisesti hän tuo esille vain sitä, mitä Räsäsen olisi pitänyt hänen mielestään (tai toimittaja Heinimäen mielestä) sanoa. Analyysistä puuttuu luomisteologinen näkökulma ja myös raamattuteologinen tarkastelu. Huttunen ei kiinnitä mitään huomiota siihen, että Uudessa testamentissa niin Jeesus kuin Paavali puhuvat asiasta. Niin ikään hän sivuuttaa täysin sen, miten suuressa asemassa juuri Jeesuksen ja Paavalin opetukset ovat Räsäsen tulkinnassa.

Tieteellisessä mielessä Huttusen artikkeli on näin ollen floppi. Häntä ei näytä kiinnostavan Räsäsen todellinen ajattelu. Sen sijaan hän pyrkii osoittamaan todeksi Hallamaan väitteet siitä huolimatta, että materiaalia tähän ei Räsäsen teksteistä faktisesti löydy. Ilmeisesti siksi todistajaksi haetaan jopa kirkon herätysliike Kansanlähetys, jonka perinteinen maine todistaa Huttuselle pikemminkin Hallamaan kuin Räsäsen kannan mielekkyyden puolesta. Tällekin akateemisen panettelun muodolle on latinankielinen nimitys: ad hominem.

Koska Huttunen on sekä Helsingin Sanomissa että STKS:n julkaisussa korostanut omana kantanaan lähimmäisenrakkauden periaatetta, on kysyttävä sen onnistumista. Vaikka Huttunen sitoo oman tulkintansa rakkauteen, hän ei itse kuitenkaan osoita kirjoituksessa lähimmäisenrakkautta. Hän ei esitä asioita “parhain päin”, kuten katekismus opettaa, eikä edes pyri totuuteen. Sen sijaan hän vääristelee ajatuksia ja pyrkii luomaan Räsäsestä inhottavan hahmon. Mielestäni Huttusen ohjelma ei onnistunut sen paremmin tulkinnan kuin rakkaudenkaan osalta.