Jouni Lallukka kirjoitti äskettäin blogissaan kristittyjen lisääntyvistä avioeroista. Terapeuttina, pappina ja 26 vuotta kestäneestä parisuhteesta juuri eronneena en voi olla ottamatta kantaa Lallukan tekstiin.
Tavallaan avioero on kuin kuolema, mutta ilman hautajaisten lohduttajia. Kukaan ei tuo kukkia. Ja vaikka ero olisi oikea ratkaisu siksi, että liikaa on hajonnut ja hajotettu, niin silti eroavasta voi tuntua välillä siltä, kuin sydän ja elämä halkaistaisiin hitaasti ja tuskallisesti kahtia. Näin siitä huolimatta, että elämässä olisi samaan aikaan läsnä myös paljon iloa ja rakkautta.
Uskallan väittää että harva kristitty eroaa kevyin perustein. Kun itse kohtaan kriisissä olevia pariskuntia, niin valtaosalla tahto pelastaa oma liitto on vahva. Mutta joskus se kipu, jota avioliitossa on tuotettu joko tahallisesti tai tahtomatta, on vain liikaa. Tulee hetki, jolloin on pakko sanoa ”Nyt riittää!”. On myös hetki, jolloin Jumala voi sanoa, “Nyt riittää!” Kun ihmisen kokema tuska ei enää tuo häntä lähemmäs Jumalaa vaan alkaa murentaa ihmisen mieltä, ruumista ja pahimmillaan myös sielua, on lähdettävä. Sillä Jumala on aina elämän puolella, ei kuoleman.
Usein kristillisissä piireissä takerrutaan kiinni avioliiton ideaaliin. Ja kyllä, olen samaa mieltä kuin Lallukka. Jos me osaisimme avioliitoissamme rakastaa puolisoitamme Jumalan tahtomalla tavalla, avioliitot olisivat pala taivasta maan päällä. Mutta usein emme osaa, vaikka yrittäisimme. Me autoimme ex-mieheni kanssa lukuisia pariskuntia kristillisen avioliittotyön kautta, mutta omalla kohdallamme seinä tuli vastaan. En minä ajatellut eroavani. Tuskin ex-miehenikään. Mutta kun toiselta tai molemmilta katoaa usko ja toivo, jäljellä ei ole mitään mitä kuroa umpeen. Kolmisäikeinen lanka häviää, sillä ei Jumala yksin sitä kasassa pidä. Siihen tarvitaan myös tuon säikeen kaksi inhimillistä osaa; molempien yhteinen tahtotila ja usko mahdottoman muuttumisesta mahdolliseksi.
Siksi hylkääminen tai uskottomuus harvoin tapahtuu minulle. Se tapahtuu meille.
Tilannetta ei edesauta syyllistäminen. “Jumala vihaa hylkäämistä”. Varmasti vihaa, mutta todellinen hylkääminen tapahtuu yleensä kauan ennen hylkäämisen näkyvää ilmentymää. Sitä hetkeä, kun jompi kumpi lähtee tai pettää. Sitä hetkeä, joka kristillisissä piireissä niin kärkkäästi tuomitaan. Siksi hylkääminen tai uskottomuus harvoin tapahtuu minulle. Se tapahtuu meille. Se voi näyttäytyä henkisenä, taloudellisena, fyysisenä tai seksuaalisena väkivaltana. Toisen jatkuvana mitätöimisenä, arvosteluna, kontrollointina. Haudattuina salaisuuksina, riippuvuuksina. Yhteyden häviämisenä, läsnäolon puutteena, totaalisena yksin jäämisenä.
Eli kyllä. Jumala vihaa hylkäämistä. Mutta hän vihaa myös itsensä hylkäämistä. Sitä, kun ihminen kadottaa itsensä tullessaan avioliitossaan kaltoin kohdelluksi. Vaipuu epätoivoon, menettää jopa uskonsa rakastavaan Jumalaan. Miksi silloin pitäisi jäädä? Vain sen ideaalin takia, että onnistunut avioliitto kestää eliniän? Onko meillä todella varaa ajatella, että vain elinikäinen avioliitto on siunattu tai onnistunut avioliitto? Tarkoittaako päättynyt avioliitto sitä, että se oli turha? Ei minusta.
Ehkä kirkollisiin toimituksiin pitäisi lisätä uusi toimitus. Puolisoiden siunaaminen eron jälkeen. Silloin molemmat osapuolet voisivat jatkaa matkaansa satutettuina, mutta edes siunattuina. Ilman häpeää ja syyllisyyttä. Ei Jumalan rakkaus tai armo meitä kohtaan ole kiinni siitä, onnistummeko avioliitossamme vai emme. Samassa taivaassa ovat niin eronneet kuin avioliittonsa elossa pitäneet..
Itse sytytin Pyhäinpäivänä haudalle kynttilän myös päättyneelle parisuhteelleni. Oli jotenkin lohdullista ajatella, että samalla tavalla kuin me seisomme suremassa ja muistelemassa hautojen edessä, me voimme seisoa myös päättyneiden avioliittojemme äärellä.
