Jeesus julisti autuaaksi jokaisen, joka hänen tähtensä kärsii. Heidän on taivasten valtakunta. (Matt. 5:10). Autuaita siis olemme, kun meitä herjataan, vainotaan, meistä puhutaan pahaa. Ehkä odotimme tältä maailmalta jotain muuta? Ehkä suojatumpaa uskontietä? Se olisi oikeutettua, mutta Jeesus kutsuu valmistautumaan toisenlaiseen maailmaan. Ja samalla hän riemastuttaa ajatuksella, että kaiken karun kohdatessa me emme ole kurjia raukkaparkoja, vaan autuaita, Jumalassa onnellisia! Merkilliset sanat, ihmeellinen Valtakunta!
Herramme muistutti, että jos häntä vainottiin, vainotaan luonnollisesti hänen seuraajiaankin: ”Ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin.” (Joh. 15:20) Paavali kirjoittaa samasta: ”Mutta vainon kohteeksi joutuvat kaikki ne, jotka haluavat elää hurskaasti Kristuksen Jeesuksen omina.” (2. Tim. 3:12)
Olemme saaneet elää Suomessa ja Länsimaissa poikkeuksellisen vapauden ja uskonnollisen seesteisyyden aikaa. Lieneekö se myös laimentanut uskollisuuden Jumalan sanalle? Maailmalla meno on toista.
Martin Mosebachin kirjassa Koptimarttyyrit (Perussanoma 2023) kerrotaan kahdestakymmenestäyhdestä Isisin vuonna 2015 murhaamasta koptikristitystä. Miesten tarina ei jättänyt kylmäksi. Olin lukenut heistä lehtiartikkelin, kirjan kautta miehet saivat nimet, kasvot ja historian.
Lähi-Idän kristityt ovat eläneet aina vähintään syrjinnän, usein suoran vainon alla. He ymmärtävät Jeesuksen sanat kustannusten laskemisesta. Nuo koptikristityt olivat syvästi uskovaisia miehiä. Raamattua lukevia, rukoilevia, uskonsa kuolemaan saakka tunnustavia. Maailmalle levinneessä videossa he kulkivat päät pystyssä mestauspaikalleen, eivätkä kieltäneet Herraansa teatraalisten ja väkivaltaisten miekkamiesten edessä.
Puoli vuosisataa sitten tapasin Pohjois-Afrikassa vainottuja kristittyjä. Heitä yhdisti hinnan maksaminen Jeesuksen seuraamisesta. Kuulusteluja, vankiloita, opiskelupaikan tai aseman menettämistä, joskus ”onnettomuuksia”, jotka veivät hengen. Ne selvisivät lopulta helpommalla, jotka eivät kieltäneet uskoaan. Äkkiä omat murheet osoittautuivat pieniksi.
Jukka Norvanto avaa kirjassaan ”Vainotut” hienosti vainon käsitettä. Se kohtaa meidät Länsimaissa ”sivistyneessä” muodossa. Mitä hienovaraisempana vaino ilmenee, sitä vaikeampaa sitä on havaita ja sanoittaa. Ruotsalaisen teologin Olof Edsingerin mukaan kristityn ristinkantaminen voi ilmetä myös siten, että kohtaamme haavoittavia sanoja ja tekoja tai että meitä saatetaan häpeään, halveksitaan ja ymmärretään tarkoituksella väärin. Voidaan hyvin pohtia, mitkä ihmisryhmät joutuvat tällaista kohtaamaan meidän keskuudessamme tänä ”suvaitsevana” aikana.
On hyvä pysähtyä miettimään, miten me itse kristittyinä tai miten meidän seurakuntamme ja kirkkomme kantavat tänään ristiä? Missä se näkyy? Olemmeko muistuttamassa Raamatun totuudesta Jumalasta irtautuvassa Suomessa? Näkyykö ristimme Jeesuksen kirkkaana tunnustamisena ainoaksi tieksi taivaaseen moniarvoisessa maassamme?
Kristitty se, joka ristinsä ottaa ja kantaa. Siihen meidät on kutsuttu kaikkine seurauksineen. ”Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ´Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä´ ” (Matt. 16:24, 25).
Artikkeli on Elämä-lehden 11-12/2025 pääkirjoitus
