Armotalous

 

Kielikorvani on herkkä ja nirso vekotin, jota monet uskonnolliset tehostesanat ovat usein häirinneet. Oma vikani varmaan, että olen herkästi turtuvaa lajia, joka aforistikko Stanislaw Jercy Lecin tavoin usein kokee, että ”alussa oli sana, lopussa fraasi”.  Koska hengellinen siirappi ei ole minua varten, koko joukko uskonnollista retoriikkaa armoistuimesta vaihetuspöydän kautta armolähteelle on tuntunut kikkailulta vailla henkeä ja sisältöä.

Pari vuotta sitten kiinnitin kuitenkin huomiota sanaan armotalous, joka alkoi kuulostaa korvissani uudelta, mielenkiintoiselta. Kai EU:n talouskriisi havahdutti huomaamaan taloussanan erikoisessa yhteydessä. Armotalous. Talous on jotain, jossa vaihtuu usein omistaja tai tavara, näkökulmasta riippuen.  Yhtäkkiä sanayhdistelmä tuntui uskomattoman kauniilta.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Sillä mitä muuta kuin armotaloutta on se, mikä murheelliselle luvataan Jumalan valtakunnassa?

”Niin kuin te saatte osanne kärsimyksistä, saatte myös lohdutuksesta osanne”, sanoi Paavali. ”Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen”, lupasi puolestaan Jeesus.

Tämä on hämmästyttänyt minua. Aivan kuin Paavali puhuisi luonnonlaista, kuten vaikka gravitaatiosta: jos päästät kappaleen irti, se putoaa maahan. Eli samaan tyyliin: jos sinulla on ahdistus, odota vain, sitä seuraa lohdutus.

Olisiko siis olemassa hengellinen laki, ikään kuin luonnonlaki tai talouden kaava, jonka mukaan murheellinen ei jää Jumalan valtakunnassa vaille lohdutusta? Yllättävän rohkeaa ajattelua! Selvästi Paavali ja Jeesus tarkoittivat jotakin enemmän kuin että aika parantaa haavat.

Yhden asian luulen huomanneeni. Jumala ei lohduta mielikuvitustamme. Jos suruni koostuu pääasiassa siitä, mitä pelkään tulevaisuudessa, siinä Jumalakaan ei voi paljon tehdä. Hän ei lohduta meitä uhkakuvien äärellä vaan todellisessa elämässä. Hän ei luonut ketään elämään keinotodellisuudessa.

Tuskaa ja ahdistusta moninkertaistaa usein ajatus sen jatkumisesta, monista tulevista tuskaisista tai yksinäisistä päivistä ja vuosista. Siitä huolehtimiseen ihmistä ei ole kuitenkaan kutsuttu. Meille annettiin oikeus – ja vapaus – surra vain päivä kerrallaan. Meille luvattiin lohdutus, mutta ei varastoitavaksi pahojen päivien varalle vaan juuri tähän hetkeen.

Jumalan valtakunnan lohdutus ei niin ikään  noudata meidän sääntöjämme ja aikataulujamme. Ei ole luvattu, että kaikki asiamme pannaan kuntoon. Joskus lohdutus annetaan eri muodossa kuin miten sen itse päättäisimme. Joskus on siis suostuttava iloon, erilaiseen kuin suunnittelin. Mielessäni soi usein Outi Terhon laulu, joka sanoo sen näin: ”Anna Jumalan viljan kasvaa missä se tahtoo.” Hän kuvaa elämää peltona; ihminen seisoo murheellisena sen saran edessä, jossa mikään ei kasva eikä etene. Surunsa tähden, tuijotettuaan koko ajan kuivaa savista kesantoa, hän ei huomaa, kuinka toisaalla elämä nousee esiin.

Ei ole myöskään tarkoitettu, että olisimme yksin. Jumalan lohdutus tulee harvoin yksityisiä kanavia pitkin. Hän on antanut sen yhteyteemme, jotta lohdutus virtaisi välillämme ja jotta kukaan ei kuvittelisi omistavansa sitä mikä tulee taivaasta. Näin muodostuu armotalous.

Tällä viikolla vietetään kristittyjen ykseyden rukousviikkoa. Kristittyjen ykseys ja yhteys liittyy olennaisesti armon vaihtotalouteen. Se on jotakin, jossa pitäisi olla tilaa vahvoille ja heikoille: se on valtakunta, jossa osat vaihtuvat. Vahvuutta ja heikkoutta ei tarvitse kumpaakaan hävetä silloin, jos niistä on aidosti kyse. Ja kumpaakin on hävettävä, jos niitä teeskennellään. Näihin teeskentelemisiin on olemassa selviä paineita. On yhteisöjä, joissa hyväksyntä saavutetaan vahvuutta korostamalla. Mutta yhtä lailla on niitäkin piirejä, joissa tullakseen hyväksytyksi tai ollakseen uskottava täytyisi todistaa, kuinka paljon on kärsitty tai kuinka heikkoja ollaan. Se viettelee ihmisen teeskentelemään heikkoutta tai ostamaan hyväksyntää kierrättämällä omaa surua sääliltä toiselle. Surullisinta on, että tällaisessa kaupankäynnissä ihminen päätyy lopulta halveksimaan omaa tuskaansa – sitä on hinnoiteltu liikaa. Sillä on ostettu ja myyty.

Raamatun kehotus iloita iloitsevien ja itkeä itkevien kanssa on vapauttava.  Se myöntää juuri sen, että molemmat kuuluvat asiaan. Kun ilo vihdoin tulee surun jälkeen, sitä ei tarvitse pyydellä ympäristöltä anteeksi: on oikeasti sen aika.

Surun tai tuskan onnellisin lopputulos voi olla siunattu yksinkertaisuus: ei jaksa käydä kauppaa tai miettiä, miten avun korvaisi. Jaksamaton ihminen voi löytää toisen ihmisen ja yhteyden, koska ei selviä ilman sitä – näin yksinkertaista. Vuoronperään on osana lohduttaa ja olla lohdutettavana.

Sitä on armotalous. Mikä ihana sana.

Eija-Riitta Korholan radiokolumneja kuullaan Radio Deissä torstaisin klo 8.30 ja 12.50.