Arkeologian anti raamatuntulkintaan

 

Arkeologia on maansiirtotyötä. Maata siirretään paikasta A paikkaan B, kaivausruudusta sovittuun kaatopaikkaan. Löydöt otetaan talteen ja dokumentoidaan. Näin historia tulee vähä vähältä eläväksi ja kuva muinaisista elämänvaiheista tarkentuu tai muuttuu. Raamatun arkeologia tarkoittaa kaivamista Raamatun maissa.

Minulta on joskus kysytty, mikä sai minut innostumaan Raamatun arkeologiasta. Luultavasti halu selvittää, mitä todellisuudessa tiedämme Pyhän maan historiasta. Olin lukenut Saarisaloa ja Saarnivaaraa ja oppinut, että arkeologia todistaa Raamatun oikeaksi. Teologisessa tiedekunnassa törmäsin vastakkaiseen näkemykseen: ei se todistakaan mitään tai korkeintaan löytää ristiriitaista tietoa. Halusin ottaa selvää. Aapeli Saarisalolla oli tapana sanoa, että liberaaliteologit tekevät kaivauksia omassa päässään.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Nyt kahdenkymmenen kaivauskesän ja yhden väitöskirjan jälkeen on syntynyt hiukan tuntumaa asiaan. Tiedän jotain siitä, mitä tiedetään ja mitä ei tiedetä. Yleiskuva on aivan selvä: Raamattu pohjautuu todellisiin, ei kuviteltuihin historiallisiin tapahtumiin. Abraham voidaan sijoittaa keskipronssikautiseen Lähi-itään, vaikka hänestä itsestään ei tietenkään ole mitään löytöjä. Eihän teltassa asuvasta puolipaimentolaisesta heimopäälliköstä jää mitään todisteita neljän vuosituhannen takaa.

Samasta syystä israelilaisten Egyptissä olosta ja autiomaavaelluksesta on kovin niukasti aineistoa. Näiden historiallisuutta ei kuitenkaan ole mitään syytä epäillä; onhan monilla Raamatun henkilöillä egyptiläisiä nimiäkin.

Kun tulemme israelilaisten suorittamaan maanvalloitukseen, kuva täsmentyy huomattavasti. Löydämme 1200-1100 -luvuille sijoittuvan selvän kulttuurinmuutoksen Kanaanin maan asutusjäljissä. Jotkut yksittäiset löydöt antavat jopa häkellyttävän tarkan liittymäkohdan Raamattuun. Tällaisia ovat esimerkiksi Hasorin tuho ja Ebalinvuoren alttari. Jotkut kohdat eivät ihan tarkalleen tunnu täsmäävän, kuten Ain ja Aradin kaivaukset. Tämän ei tarvitse raamatuntutkijaa hermostuttaa, sillä kun koko muu aineisto kertoo maanvalloituksen historiallisuudesta, muutama avoin kysymys vain haastaa miettimään erilaisia tulkintavaihtoehtoja.

Tultaessa Israelin kuningasaikaan löytöjen määrä lisääntyy merkittävästi ja voimme ryhtyä jo vuoden tarkkuudella sijoittamaan Raamatussa kuvattuja tapahtumia yleiseen ajanhistoriaan. Palaan vielä tuohon maanvalloitukseen. Raamatuntulkinnan kannalta siihen sisältyy kyllä yksi ongelma. Raamatun ilmoittaman laskutavan mukaan se näyttäisi ajoittuvan 1400-luvulle eKr. (1. Kun. 6:1). Historiallisesti tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä tuolloin elettiin Amarna-aikaa, joka tunnetaan varsin hyvin eri dokumenteista. Egyptin Uusi valtakunta eli kukoistusaikaansa ja faraot tekivät valloitusretkiä pohjoiseen, kanaanilaisten kaupunkivaltioiden maahan. Koska arkeologinen aineisto puhuu niin selvästi 1200-luvun puolesta, yleensä ajatellaan, että edellä mainitussa Kuninkaidenkirjan jakeessa oleva 480 vuotta tarkoittaisi kahtatoista 40 vuoden mittaista sukupolvea. Todellisuudessa yksi sukupolvi on huomattavasti lyhyempi kuin tuo pyöreä neljäkymmentä vuotta, jolloin pääsemme lähemmäs 1200-lukua.

Tämä esimerkki antaa aiheen pohtia, saako Raamatun ulkopuolinen materiaali, tässä tapauksessa arkeologiset kaivaukset, vaikuttaa Raamatun tulkintaamme. Kuten sanottu, useimmissa tapauksissa tämä aineisto sopii yksi yhteen Raamatun tekstin kanssa. Silloin meidän on ”helppo” hyväksyä arkeologian mukaan ottaminen tulkintaan. Mutta jos syntyy jännite näiden välillä, tilanne mutkistuu. Herää kysymys joko Raamatun tai arkeologisen tutkimuksen luotettavuudesta ja tarkkuudesta.

Kun puhumme tieteellisten metodien käytöstä, on aivan selvää, että ne eivät ole absoluuttisia. Tiede korjaa itseään aikojen saatossa ja historian tutkimuksessa on pakko suostua jonkinlaisiin likiarvoihin. Toisaalta, tulokset eivät tietenkään ole mielivaltaisia ja useimmiten metodeja on hiottu vakavassa työskentelyssä vuosikymmeniä. Niinpä niitä ei voi sivuuttaa olan kohautuksella tai syyttää tarkoituksellisesta vääristelystä. On vain suostuttava punnitsemaan käytettyjen menetelmien pätevyyttä ja joissakin tapauksissa tutkijoiden mahdollisia ennakkoasenteita tuloksia tulkittaessa.

Arkeologia on ”mykkää” ilman asiasta kertovia tekstejä. Raamattu on massiivisin tekstikokoelma muinaisen Israelin historiasta. Monia muitakin tekstejä tunnetaan. Raamatun kuvaus on yleensä historiallisesti luotettava, mutta sitä lukiessa on ymmärrettävä tekstin luonne. Joskus se tiivistää pitkiä ajanjaksoja lyhyisiin mainintoihin ja toisinaan pyöristää lukuja kuten tavallisessa elämässä muutenkin tehdään. Kun annamme Raamatun olla juuri sitä, millaisena se on meille annettu ja millaiseksi Jumala on sen tarkoittanut, olemme turvallisella maaperällä. Saamme tehdä historiallista tutkimusta niin paljon kuin kantti kestää. Raamattukin kestää sen ja avoimet kysymykset ratkeavat aikanaan – tai sitten eivät ratkea.

Meidän uskomme kannalta arkeologialla ei tietenkään ole mitään merkitystä. Usko on Pyhän Hengen synnyttämä lahja ihmisen sydämessä, ja se kohdistuu Jeesukseen, ei mihinkään tutkimustuloksiin. Asioiden penkominen tieteellisin välinein on muuten vaan hauskaa ja hyödyllistä ja voi parhaassa tapauksessa raivata esteitä uskon tieltä.