Mitä traumat ovat ja kuinka ne näkyvät käytöksessämme? Miten voisimme huomioida traumatisoituneita ihmisiä perheissä ja seurakunnissa? Entä kuinka päästä paranemisen alkuun?
Vastaaja Sonja Tuokkola on traumaterapeutti, terapeuttinen valmentaja ja sosionomi (AMK), joka työskentelee omassa Restored-yrityksessään. Hän on ollut perheensä kanssa lähetystyössä Albaniassa, mistä paluun jälkeen hän on siirtynyt terapiatyön pariin. Perheen kanssa vietettyjen yhteisten hetkien lisäksi Tuokkola voimaantuu kävelyistä luonnossa ja merenrannalla, ystävien seurasta, itsensä kehittämisestä ja kaikenlaisesta visuaalisesti kauniista.
Moni ajattelee, että trauma tarkoittaa aina jotakin todella raakaa tai isoa tapahtumaa. Trauma voi syntyä kuitenkin myös siitä, kun jää pitkäksi aikaa jotakin vaille, kohtaa välinpitämättömyyttä tai jokin toistuva kokemus ylittää sietokyvyn. Siksi lähes kaikilla ihmisillä on jonkinlaisia traumoja.
Traumaattiset kokemukset jättävät ihmiseen turvattomuuden tunteen. Se voi näkyä esimerkiksi kontrolloivuutena, kaikkitietävyytenä, huomion hakemisena tai itsensä vähättelynä. Hermostotasolla trauma näkyy joko ali- tai ylivireytenä, kuten levottomuutena ja jatkuvana varuillaan olona. Ihmissuhteissa trauma voi vaikuttaa esimerkiksi takertuvuutta, eristäytymistä tai vaikeutta luottaa toisiin. Näiden suojamekanismien taustalla on pelko hylätyksi tulemisesta.
Traumatisoituneen käyttäytymistä tulkitaan helposti väärin esimerkiksi heikkoudeksi, kasvamattomuudeksi, kapinaksi tai huonoksi asenteeksi. Jos ei ole ymmärrystä elämänkokemusten vaikutuksesta käytökseen, ajatellaan helposti, että ihmisessä on jotakin vialla.
Olisi kuitenkin parempi kysyä: mitä sinulle on tapahtunut? Kun ymmärrämme, että usein ihmisen käytöksen taustalla on isoja tarpeita, jotka eivät ole täyttyneet, meidän on helpompaa suhtautua häneen empaattisesti.
Traumatisoitunut tarvitsee tukea ja lempeää ohjausta. Jokaisella ihmisellä on tarve tulla nähdyksi ja ymmärretyksi sekä kokea itsensä tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Jokainen haluaa tulla hyväksytyksi sellaisenaan, keskeneräisenäkin.
Siksi kuunteleminen ilman painostusta ja yhteen tuleminen ristiriitojen jälkeen ovat todella tärkeitä. Jos erimielisyydet jätetään ratkomatta, ihminen kokee tulleensa hylätyksi. Näin käy myös silloin, jos hänet siirretään syrjään ”huonon asenteen” vuoksi.
Ihmiset tuovat omat haavansa perheisiin ja seurakuntiin. Jokainen kokee asiat oman kokemusmaailmansa kautta, ja siksi joku voi loukkaantua yllättävästäkin asiasta.
Silloinkin auttaa, kun kysyy: mitä sinulle on tapahtunut, kun koet, ajattelet tai reagoit näin? Seurakuntien työntekijöille ja vapaaehtoisille ajattelutapa on erityisen tärkeää, koska lähimmäisenrakkauden lähettiläinä meiltä odotetaan enemmän kuin esimerkiksi työyhteisöiltä.
On myös tärkeää, että yhteisö ja sen johtajat tunnistavat ja myöntävät oman keskeneräisyytensä. Silloin kukaan ei puhu ylhäältäpäin vaan nöyrästi ja armollisesti ja on valmis tukemaan toisia kasvuprosessissa, hylkäämättä. Sama pätee perheisiin: vanhemman on tärkeää tulla tietoiseksi omista haavoistaan ja työstää niitä.
Kaikki alkaa uskalluksesta pysähtyä ja katsoa kipua kohti. Usein traumojen edessä defenssimekanismit aktivoituvat ja olisi kiusaus työntää vaikeat tunteet syrjään. Silloin kannattaa pyytää prosessiin tukea.
Monen kivun ja toimintamallin takana ovat traumat kiintymyssuhteessa eli suhteessa omiin vanhempiin. Moni ei ole kuitenkaan tullut ajatelleeksi, mitä jälkiä varhaislapsuus on itseen jättänyt. Kenties tuntuu pahalta ajatella, että omat vanhemmat olisivat tehneet virheitä.
Omia kasvuvuosia on kuitenkin lupa tutkia, eikä se tarkoita vanhempien hylkäämistä, syyllistämistä tai vihaamista. Sitä kautta voi päästä kiinni omien vaikeiden tunteiden tai reaktioiden juurisyihin, ja niiden muuttaminen mahdollistuu.
