Isän ja pojan vaikea suhde korjaantui

 

Isä ja poika, Pekka ja Antti Pesonen. Kuva: Anu Lehtipuu

Pekka ja Antti Pesosen suhde on vaatinut paljon työstämistä. Nykyään he ovat hyvin läheiset. Uudessa Pieni suuri ihmiskoe -sarjassa he kertovat yhteisestä taipaleestaan ja kasvustaan, sekä kuinka usko on siirtynyt vanhemmilta lapsille.

Valokuvassa nuori Antti istuu rippileirillä pöy­dällä tyttöjen keskellä. Se ei ollut aralle pojalle mitenkään tyypillistä. Kun isä Pekka näkee kuvan, hän on vaikuttunut:

– Olet tyttöjen keskellä noin rohkeasti, miten olet uskaltanut!

Perheniemi trp.sh-neliö vkot25.-26.

– Kyllä se kohotti valtavasti mun itsetuntoa. Niin paljon, että kun sitten menin jatkoleireille, uskal­sin ottaa oikeasti niihin tyttöihin kontaktia, Antti kertoo.

Antti Pesonen (keskellä) rippileirillä. Kuva: Pesosten albumi

Se, että poika pystyi herkässä iässä kohtaamaan luonnollisesti tyttöjä, sai isän kokemaan, että tässä kasvatus on tukenut Anttia. Kasvatuksessa ja perheessä on Pesosilla mietitty myös arvoja.

– Minulla ja vaimollani Ailalla oli periaate, että lapsia ei saa al­kaa johtamaan uskoon vaan pitää odottaa Jumalan aikaa. Toki toi­voimme, että lapsetkin lähtisivät seuraamaan Jeesusta.

– Emme vieneet lapsia väkisin hengellisiin tilaisuuksiin. Jos he eivät halunneet tulla, niin sitten kunnioitimme sitä.

Muita arvoja olivat muun mu­assa oikeudenmukaisuus ja tois­ten ihmisten auttaminen. Myös kuuliaisuus Jumalan sanalle oli tärkeää.

Antin omaan perheeseen on lap­suudesta välittynyt muun muassa juuri perheeseen panostaminen.

– Parisuhteen eteen nähdään vaivaa, myös silloin, kun se aihe­uttaa kipua. Olemme halunneet myös antaa lapsille turvallisen kasvuympäristön.

Hieman eri mieltä Antti on isänsä kanssa siitä, otettiinko lapsia mukaan seurakuntaan silloinkin, kun he eivät olisi halunneet. Hän muistaa myös kyselleensä kir­kossa äidiltä, koska tilaisuus päät­tyy. Seurakuntayhteydestä tuli kuitenkin kantava voima, johon Antti on hakeutunut myös aikui­sena. Jumalan tahdon etsiminen onkin ollut yksi arvokas perintö lapsuudenperheestä.

 

Käsittelemättömät tunteet kasautuivat

”Kaikki tämä on mahdollis­tanut sen, että olemme voineet aikuisina isän kanssa lähentyä toisiamme.”

Isän ja pojan suhde ei aina ole ol­lut helppo. Pekka menetti oman isänsä tapaturmaisesti ollessaan vasta 7-vuotias. Surun ja vihan tunteet jäivät käsittelemättä, ja se heijastui hänen omaan isyyteensä.

– Sisälleni oli kasautunut ma­sennusta ja katkeruutta. Ei tarvittu suurta syytä siihen, että raivostuin.

– Lapsena käytin paljon energiaa siihen, että tarkkailin, missä mie­lentilassa isä on, ja koska tulee seu­raava vihanpurkaus, Antti kertoo.

Antille isän raivo ja sen myötä vihan tunteen kohtaaminen muu­tenkin oli pelottavaa. Se vaikutti siihen, että hän ei osannut asettaa rajojaan ja joutui siksi muun mu­assa kiusatuksi koulussa monen vuoden ajan.

Kun Pekka sitten lopulta vähän yli nelikymppisenä teki surutyön isänsä kuolemasta, hän löysi myös isyyden. Raivoamiset loppuivat, ja vaimokin sanoi, että Pekka muuttui kuin toiseksi ihmiseksi.

Siinä vaiheessa Antti oli mur­rosiässä ja isosisko Hanna pari­kymppinen. Omien keskeneräis­ten prosessien vaikutus lapsiin on ollut suuri kipu Pekalle.

– On ollut murskaavaa tajuta, että jutut, joista ajattelin, että mi­nun pitää käsitellä ne itsessäni, ovatkin periytyneet lapsille.

Antti on kokenut kaiken kivun keskellä ihmeellistä Jumalan joh­datusta. Esimerkiksi kristitty te­rapeutti otti Antin ilmaiseksi asi­akkaakseen, ja he tekivät yhdessä vuosia töitä.

– Ja kun minulle jäi isän läheisen suhteen ja hyväksynnän kaipuu, sain siihen korvaavia kokemuk­sia: miespuolisia terapeutteja, pas­toreita ja hengellisiä isiä, joiden kanssa olen voinut tulla nähdyksi omana itsenäni, myös heikkona.

– Kaikki tämä on mahdollis­tanut sen, että olemme voineet aikuisina isän kanssa lähentyä toisiamme.

 

Jeesuksen luona

”Sehän on valtavaa, että Jeesuksen edessä minun ei tar­vitse jäädä häpeään ja murskaan­tumiseen.”

Isän ja pojan lähentymisen tie on vaatinut anteeksipyytämistä ja -antamista. Käänteentekevää oli, kun Pekka tuli mukaan Antin terapiaan, ja tämä uskalsi ensim­mäistä kertaa purkaa vihaa isäänsä kohtaan. Molemmat ovat myös tu­keutuneet kivuissaan Jeesukseen, Pekka myös syyllisyydessään ja Antti anteeksiantamisessa.

– Sehän on valtavaa, että Jeesuksen edessä minun ei tar­vitse jäädä häpeään ja murskaan­tumiseen, Pekka sanoo.

Isän ja pojan suhde siirtyi uu­teen vaiheeseen, kun Pekka sai helmikuussa tiedon, että hänellä on syöpä. Pekan reaktio oli kahta­lainen. Ensin hän kiitteli, että nyt ehkä ollaan Jeesuksen luo me­nossa. Parin viikon kuluttua tuli ahdistus ja pelko siitä, onko syöpä levinnyt.

– Tällainen uutinen korostaa sitä, mikä elämässä on tärkeää ja kuinka rakkaita läheiset ovat, Pekka sanoo.

Haastattelua tehtäessä Pekka odottaa tietoa leikkauksen jälkeen siitä, saatiinko syöpä kokonaan pois, rauhallisella mielellä.

Anttikin on kokenut isänsä rak­kauden tämän jälkeen syvemmin kuin aikaisemmin.

– Se, että meillä on niin hienot välit, että voimme esimerkiksi ja­kaa tällä tasolla asioita – se on ollut pitkä tie, Antti summaa.

 

Uskon välittämistä sukupolvelta toiselle

Antti ja Pekka ovat mukana Radio Dein kesäsarjassa Pieni suuri ihmiskoe, joka avaa uskon ja arvojen siirtymistä vanhempien ja jo aikuis­ten lasten arvokkaiden keskustelu­jen kautta. 10-jaksoista ohjelmaa toimittaa Johanna Sandberg ja sitä kustantaa Kristityt Yhdessä ry.

 

Pesosten haastattelu on alun perin julkaistu Radio Dein ystävien Aalloilla-lehdessä (2/2022). Voit tilata Aalloilla-lehdestä näytenumeron.

Teksti: Ulla Pitkänen, Johanna Sandbergin haastattelun pohjalta.

 
Radio Dei Radiot_fi