Ylös turmion kuopasta

 

”Hän nosti minut ylös turmion kuopasta, lokaisesta liejusta, ja asetti minun jalkani kalliolle, hän vahvisti minun askeleeni” (Ps. 40: 3).

Minä olen mieltänyt itseni pitkälle aikuisikään saakka ihmisenä, joka pystyy omille voimillaan ja suurella tahdonvoimallaan ponnistelemaan itsensä kuiville kaikenlaisista turmion kuopista.

Karas-Sana Neliöb. 22.-28.4.

Mutta sitten olen kaatunut yhä uudelleen sellaisiin juoksuhiekkoihin, joissa olen onnistunut vain pahentamaan kurimustani omilla, täysin riittämättömiksi osoittautuneilla pyristelyilläni.

Ymmärrän tänään paremmin Daavidin sanoja. Hän oli joutunut tässä Psalmissaan jälleen sellaisiin ongelmiin, joita hän ei osannut itse ratkaista, uponnut niin syvälle ahnaasti ihmistä kuluttavaan liejuun, josta ei ilman yliluonnollista apua voi nousta ylös.

Niinpä Daavid seisoi vyötäröään myöten liemissä, jotka hän oli monesti itse keittänyt, monesti muiden sysäämänä ja kaikkea siltä väliltä. Aikansa rimpuiltuaan hän ei osannut enää muuta kuin pysyä mahdottomassa tilanteessaan paikallaan ja huutaa Jumalaa pelastamaan hänet.

Pelastus, jota Daavid rukoili ja päivä päivältä odotti, ei ollut enää luonteeltaan ”minä + Jumala” -mallista, vaan Daavid tarvitsi Jumalan, joka olisi yksin riittävän vahva ja halukas ottamaan nosto-operaation täysin omille, leveille hartioilleen. Ja sen myös Jumala teki, yhä uudelleen ja uudelleen.

Minä luulen, että Daavid oli näin avoin omasta avuttomuudestaan ja Jumalan suunnattomasta armon nostokyvystä siksi, että hän halusi valaa uskoa meihin, jotka tänään olemme omissa turmion kaivoissamme. Hänen sanomansa oli se, että meidän tehtävämme ei olekaan pelastaa itse itseämme, se on Herramme osuus.

Avuttoman ja epätoivoisen avunhuuto ja odotus. Se riittää. Jumalamme lempitehtävänä on ottaa meistä tiukka ote käsiemme alta ja nostaa meidät kalliolle, jonka nimi on Armo. Sen päällä likainen puhdistuu, heikko vahvistuu ja näköalaton saa uuden suunnan.

Julkaistu myös Yksin armosta -sivustollani.