Koivunritvat kesätuulessa. Järven liplatus kotirantaan. Ukkosen lähestyvä kumu. Löylyn sihahdus. Kokon rätinä. Lasten lörpötys ja liverrys. Kirkon viileä puolipäivän hiljaisuus. Linnun yöhuhuilu.
Kuule: Jumala puhuu.
Satoja tuhansia sivuja on pohdittu sitä, miten Jumala ilmaisee itsensä tässä meidän maailmassamme. Päät ovat höyrynneet, kynät savunneet, pelihousut kärynneet, sillat palaneet. Mikä on Jumalan ja hänen luomansa oikea opillinen suhde?
Muinoin uskottiin, että joka kivessä ja puussa, pilvessä ja salamassa asui jumaluus - sitä mahtavampi jumala, mitä erikoisempi ja pelottavampi asumus. Arki oli yhteiselämää kotitonttujen kanssa, pyhä pelonsekaista palvontaa. Kirves tuotiin jo edellispäivänä juhannuskoivun juurelle, että puun henki ehti etsiä uuden kodin ennen kuin tämä hedelmällisyyden lehtevä symboli kaadettiin kotiin onnea tuomaan.
Nyt meitä on opetettu pitämään näppimme erossa tästä pakanallisesta panteismista. Emme saa luulla luontoa jumalaksi sinänsä. Vaikka Jumala puhuu luoduissaan, hän ei varsinaisesti asu niissä. Puun halaaminen ja kosmista energiaa keräävä jooga tuntuvat varmasti mukavilta, mutta siinä se.
Silti meillä suomalaisilla on ihan oma suhde luontoon, yhtaikaa yksityisen intiimi ja yhteisen luonteva. Kun on oikein hyvä tai oikein paha olla, me menemme metsään. Korvesta keräämme niin ruumiin kuin sielun ravintoa.
Jumaluustieteellisen opin edessä olemme vähän ymmällämme ja hämillämme, mutta käytännössä hakeudumme luontoon Jumalan luo. Lauloihan paimentyttökin aikanaan: "Nyt metsä kirkkoni olla saa. Voi täällä palvella Jumalaa..." Ja saunan seinään vaari kaiversi: "Kun soivat kiukaan mustat urut, unohtuvat elon surut..."
Pyhäaamuna kirkkoon kiiruhtava pappi joutuukin väistelemään vastakkaiseen suuntaan tikuttavia. Sauvakävelijöiden seurakunta on matkalla omaan kirkkoonsa, lenkkimaastoon. Paimen parka koettaa turhaan vakuuttaa, että suunta kannattaisi kääntää jumalanpalvelukseen. Siellä sana satuttaa.
Metsiin ja rannoille karkailevat kristityt saavat kuitenkin yllättävää tukea itse Raamatusta. Väheksymättä lainkaan ilmestysmajaan, temppeliin, synagogaan tai alkuseurakunnalliselle aterialle kokoontuneita.
Jumala näyttäisi puhuttelevan myös neljän seinän ulkopuolella.
Raamatun ihmisethän ovat jatkuvasti vaelluksella, piknikillä, kalassa. He kulkevat yhdessä, rukoillen. Heille Jumalan puhe oli pensaassa ritisevä metsäpalo, rapsakka tuulenpuuska, vuokkojen helinä, linnunpoikasten piipitys ja vasta leivotun leivän murtuva, tuoksuva kuori.
Suloista ja siunattua suvea siis seurakunnalle, missä lieneekään. Sana ei vain satuta tai soi. Se myös sipaisee ja suhisee.
Siunattu sana!
Takaisin
Ilmoita asiaton kommentti
Kunhan aina muistamme koetella luonnon kautta välittyvän sanan sen valossa, mitä mustalla valkoiselle annettu Sana opettaa. Ilman Raamatun auktoriteettia emme osaa asettaa luomakunnan puhumaa viestiä oikeaan kontekstiin emmekä tulkita sitä oikealla tavalla. Onko nykyään liikaakin lähdetty liberaaliteologian tuomaan egosentriseen henkisyyteen, jossa subjektiivinen ymmärrys ympäristön välittämästä intuitiivisesta viestistä ylittää Raamatun selkeän ja velvoittavan opetuksen?
Mikael Elmolhoda | 24.06.2010 16:01Ilmoita asiaton kommentti
Onhan meille opetettu, että Jumala kohtaa meidät luonnossa, elämämme kohtaloissa ja kansojen vaiheissa. Hän puhuu meille omassatunnossamme. Mutta erityisesti Jumala ilmaisee itsensä meille Pyhässä Raamatussa ja Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa.
seurakuntalainen | 29.06.2010 09:25